Tarvehierarkiaa ja taidetta

Pitkästä aikaa aloin pohtimaan muitakin asioita kuin treffejä ja ihastuksia, joten ohessa ajatuksia työnteon järkevyydestä tarvehierarkiasta, ystävyydestä, rakkaudesta ja taiteista.

Miksipä sitä ihminen työtä tekee? No minulle se on kuitenkin osa sosiaalista elämää ja kiva että on mukavia työkavereita. Tykkään kyllä myös tosi paljon työstäni, vaikka joskus sitä miettii, ettei saa aikaiseksi mitään oikeasti merkittävää tai tärkeää. No ehkäpä se tärkeys ja merkittävyys pitää sitten löytää arkisista asioista ja teoista. Ihmisten saaminen hymyilemään ja ehkäpä myös ihmisten haastaminen ajattelemaan asioita toiseltakin kantilta on se mikä on sitten se millä saa edes jotain muutosta aikaiseksi tai ainakin maailmasta yhtä hymyä rikkaamman paikan. Töistä toki saa rahaa, että pystyy olemaan mukavasti ja suhteellisen vapaa rahahuolista, helpompi hymyillä, kun ei tarvitse miettiä mistä saa ruuan huomenna eteensä. Kai ne ovat tarvehierarkian juttuja. Voi olla vapaampi nauttimaan tarvehierarkian ylemmistä tasoista, kun työn kautta perustarpeet ei aiheuta päänvaivaa. Toisaalta nyky-yhteiskunnassa, ainakin suomessa, alimmat portaat ovat melkein kaikilla jollain tavalla kunnossa, vaikkei olisikaan töitä tai toimeentuloa. Tietenkin itsekunnioitus ja yhteiskunnan ulkopuolelle joutumisen pelko voisi kalvaa, jos pitkään joutuisi olemaan työttömänä. Varsinkin jos muutenkin olisi yksin. Nyt tuli mieleen Jarkko Martikaisen osuva lyriikka kappaleesta. ”Jos mulla, menisi todella huonosti”.

Jos mulla menisi
todella huonosti,
niin moni ystävyys siihen loppuisi.
Voisin ovelle mennä
mut enhän sentään yöksi.

Niin monet toverit
ja hyvät kaverit
naamat nyreinä pahaa puhuisi
kuinka sujuva seura
on vaihtunutkin työksi…

En mitään tarkoita.
Mä olen kunnossa.
Kiltisti ruodussa kaikkea hääräilen.
Mutta huomisen suuntaa
ei kukaan meistä tiedä.

Mä olen hilpeä,
kiillotan kilpeä,
vaan jos sattuma saapuu määräillen,
että nyt siltä kilvet
ja kunniakin viedään

niin mitä mä teen?
Mä en tiedä mitä mä teen
Jos niin käy,
mitä mä teen?
Mä en tiedä, mitä mä teen

Ja siksi

Etsin täältä maasta
palastani taivaasta;
jotain, mihin uskoa
ja mihin tukeutua,
jotta
sitten jos oon pihalla
eikä mua kaivata
niin se nyt sentään kaipaa mua.

Mä olen apina.
Sä olet apina.
Peilikuvia täältä etsitään.
Ja jos löydetään, niin nimetään
ne ystäviksi.

Vaan lauman luonne on
joskus koruton:
käy yhden häilyntä muita hämäämään
ja sen nimihän piirrellään
vetten vietäviksi…

Jos niin käy,
Mitä mä teen?
Mä en tiedä mitä mä teen…

Ja siksi

Etsin täältä maasta
palastani taivaasta;
jotain, mihin uskoa
ja mihin tukeutua,
jotta
sitten jos oon pihalla
eikä mua kaivata
niin se nyt sentään kaipaa mua.


-- Jos mulla, menisi todella huonosti – Martikainen, Jarkko

Anteeksi lyriikka spammi, mutta minulla on paha tapa yrittää johdatella ihmisiä kappaleisiin, joista pidän tai jotka muuten vaan sopii aiheeseen josta kirjoittelen. Tuo biisi vaan on jotenkin osuva kuva siitä, että kuinka voi helposti tippua tyhjän päälle vaikka olisi kavereita ja ystäviä. Toisaalta se, että se yksi jota rakastaa niin pysyisi myös niissä alamäissä rinnalla. Tosin, jos ajattelee biisiä toiselta kannalta, löytyy siitä myös pakon omaista tarvetta löytää joku joka välittää vaikkei muut välittäisikään, että olisi ainakin se yksi. Rakkaudesta viis kunhan ei jää yksin.

Lyriikoiden tulkitseminen on hauskaa puuhaa ja jotenkin hyvien lyyrikoiden teksteistä löytää uusia puolia ja ulottuvuuksia, kun huomaa jonkin uuden näkökulman asiaan. Kai se on vähän sama asia, kuin se, että jokaiselle ihmiselle elokuva on omanlaisensa kokemus. Kaikki tulkitsevat ja elävät sen mukana eri tavalla. Sen takia pidänkin elokuvista, musiikista ja kirjoista, jotka eivät ole liian alleviivaavia ja ohjailevia, että tätä tässä nyt yritetään kertoa tajua se jo. Vaan jätetään tilaa sille, miten kukin tuon teoksen kokija sen tulkitsee ja ymmärtää. Sen takia tavallaan kuvataide on haastavaa ja runous. Ne ovat hyvinkin tiivistettyjä tunteita ja ajatuksia. Ja tuosta hyvin rajoitetusta tilasta johtuen ne eivät sorru alleviivaukseen ja kokijan johdattelemiseen. Tosin niiden kanssa peuhaaminen sitten vaatiikin keskittymistä, vaivaa ja aikaa.

Kadonnut suudelma

suudelmaa etsin
kadonnutta suudelmaa
huumaavaa kuumaa
kadonnutta suudelmaa

tanssin, tanssin, tanssin, tanssin lailla vaahtopään
tanssin niin kuin lapsen luistin päällä jään
tanssin, tanssin, tanssin, jalat maasta irtautuu
tanssin niin kuin myrskyn villitsemä puu

-Ismo Alanko Kadonnut suudelma

Nyt soi Ismo Alangon Kadonnut suudelma kappale. Se kertookin jotain tunnelmista tänään. Tartuin hetkeen ja suutelin Neiti T:tä ja hän onnekseni vastasi tuohon suudelmaan. Suutelun lisäksi tosin makoilimme sängyllä Neiti T kainalossani ja juteltiin. Sen lisäksi Neiti T saattoi minut kotoaan pyörälle tihkusateessa yhdentoista jälkeen illalla ja pidettiin toisiamme kädestä.

Toivottavasti tuo oli nyt alku jollekin suuremmalle ja päästään eroon tuosta alku kankeudesta. Tosin ei voi sano, että meillä mitään ongelmia olisi ollut, juttua riittää ja molemmat tuntuvat nauttivan toistensa seurasta, mutta kosketukset ja huomion osoitukset ovat olleet kovinkin vähällä. Toisaalta minä taas pidän käsi kädessä kävelyistä pusuista ja kosketuksista.

Muutenkin maailmassa alkaa olla palaset kohdallaan. Elämään alkaa pikkuhiljaa rakentua rakennelmia ja rytmiä. Sitä huomaa, että tekemistä on joka päivälle ja muutenkin elämä lipuu eteenpäin hiljakseen tuttuja asioita tehden. Tosin tuo orastava suhde Neiti T:n kanssa ei ole tuttua, sillä koko treffailu ja seurustelun tai mitä tämä ikinä onkaan aloittaminen on minulle kovinkin uusi asia. Sitä varmaan vaan täytyy luottaa siihen, että asiat sujuvat omalla painollaan.

Syksy ja tihkusade ovat jotenkin rauhoittavaa ja nautin tihkusateessa kävelystä pimeällä. On mukavaa kävellä ja antaa sateen valua, varsinkin, kun eilenkään ei ollut kylmä tai tuulinen sää muuten. Sade tihuttaa pikkuhiljaa ja voi nauttia siitä ja vain muutama ohimenevä auto häiritsee iltaa. Toinen mistä nautin, on lumisade talvella. Hiljalleen putoilevat hiutaleet, jotka peittävät maailmana valkoiseen vaippaan. Silloin on pakko päästä ulos kävelemään ja nauttimaan.

rakasta mua nyt
maa halkeaa
rakasta mua nyt
vielä on aikaa
rakasta mua nyt
kaupunki soi
rakasta mua nyt
pallo salamoi

maa vie unelmaan
maailmaa julmempaa
maailmanparantajaa
paranna maailmani
parannan maaailmasi
maailmanparantaja
me kuljemme yhdessä yön siimekseen

-Ismo Alanko Maailmanparantaja

Askel askeleelta

Näimme taas eilen Neiti T:n kanssa. Ohjelmassa tällä kertaa oli teetä ja keskusteluja, kävelyä ja keskusteluja sekä lisää teetä ja keskusteluja. Kiva jutella ihmisen kanssa, kun on tunne, että voin jutella melkein mistä vaan vapaasti. Ei tarvitse ajattele, että mitä tuokin minusta miettii. Tosin muutoin asiat etenee varovaisen hitaasti. Toisaalta hitaasti hyvä tulee, mutta toisaalta tekisi mieli kaapata Neiti T syliin ja suudella, mutten sitä tee.

Mistä tietää milloin on oikea hetki ja toinen valmis. Varsinkin, kun Neiti T ilmoitti, että on hitaasti lämpenevää sorttia ja ei pidä menettää hermojaan. Antaako ajan kulua ja odottaa jotain selvää signaalia, sille että voi viedä asian pidemmälle. Vai johtaako odottelu siihen, että luisumme vain kavereiksi joista on kiva hengata yhdessä, kun muitakaan ei ole.

Toisaalta olen kai itsekin nyt suhteellisen varovainen, vaikka itselleni tunnustan, että olen vakavasti ihastunut, rakastumisesta en ihan vielä tiedä. En halua pilata tätä juttua liialla tuputtamisella ja innokkuudella. Asiat voi toki pilata myös liialla passiivisuudella. Missä menee se raja ja milloin on oikea hetki. Toisaalta ärsyttää myös se, että molempien viikonloput ovat täynnä erilaisia juttuja ja tulevaisuus näyttää siltä, että näemme vain arki-iltaisin. Jotenkin arki-iltaa varjostaa aina seuraavan päivän työt ja heräämiset.

Onhan tässä kuitenkin aikaa, päivä kerrallaan ja askel askeleelta. Mihin sitä olisikaan kiire? Paitsi tuntea Neiti T:n huulet huulia vasten suudellessa, tuntea ihon tuoksu halatessa sekä ihon pehmeys sormien hivellessä selkää. Jos näitä tunteita ei olisi, olisikin helppoa olla vaan ja nauttia matkasta ja toiseen tutustumisesta keskustellen ja jutellen.

Valokuvia, ruokaa, teetä ja sympatiaa

Tapasin siis Neiti T:n eilen ensimmäistä kertaa ihan kasvotusten. Ainakin minulla oli mukavaa ja meidän välillämme synkkasi kyllä jokin kemia. Tosin Neiti T ilmaisi olevansa hidas seurustelu jutuissa, joten näillä mennään. Hitaasti edeten ja katsellen mitä tuleman pitää.

Itse treffit olivat todella mukavat, kävimme tosiaan vilkaisemassa valokuvanäyttelyn kuten suunnittelimme ja sen jälkeen syömään, näyttelystä oli mukava jutella hyvän ruuan äärellä. Lisäksi juttuaiheita riitti loputtomiin, joten ruualta suuntasimme vielä teelle, jossa vierähti taas muutama tunti. Hieman ennen yhdeksää päädyimme lähtemään teeltä pois, ja saatoin Neiti T:n kotiin, ja sain kutsun sisälle jossa jatkoimme juttelua ja katsoimme Amazing Racen. Tulimme johtopäätökseen, että jos lähtisimme tuollaiselle matkalla, joko meistä tulisi himo kilpailuhenkisiä toisten selkään puukottajia tai todennäköisempi vaihtoehto olisi, että chillaisimme ja fiilistelisimme ensimmäisen etapin maassa, niin paljon, että tippuisimme ensimmäisinä. Tuon jälkeen lähdin kotiin kirkkaan tähtitaivaan loistaessa. Toivoin matkalla voivani sammuttaa kaikki kaupungin valot ja ihailla tähtiä paremmin. Kotona sitten oli Neiti T lisännyt minut messengeriin, ja sitten tulikin juteltua vielä puolille öin. Onnistunut oli ilta siis kaiken kaikkiaan.

Nyt kun vaan osaisin ottaa rauhallisesti ja askel kerrallaan. Enkä rakentelisi liian korkeita odotusten ja haaveiden muureja pilvilinnoihini. Onneksi on ystäviä, jotka pitävät minut edes hieman kiinni maan päällä.

Blogini on pahasti mennyt tärviölle ja tulee jutusteluta vain ihastumisista ja treffeistä, mutta minkä sille voi jos ne ovat päällimmäisinä mielessä. Toisaalta kai sitä tulee purettua nyt pahimmat mietiskelyt muista aiheista mailehin Neiti T:n kanssa ja jäljellä on vain se mitä ei sinne voi kirjoittaa. Lupaan kyllä parantaa tapani, ja jättää jotain pohdiskeluja blogiakin varten.

Treffien sopimista ja juttelua

No niin nyt olisi treffit sitten sovittu sekä aika ja paikka tiedossa. Tuon selvittämiseen olisi varmaan tarvittu korkeintaan minuutin puhelu. Toisin kuitenkin kävi. Oikeasti kuinka voi ihmistä jännittää puhelimella soitto, varsinkin se ensimmäinen. Sydän meinaa tulla rinnasta ulos niin kovaa se hakkaa, kun etsin neiti T:n numeroa puhelimesta ja mietin uskaltaako painaa vihreää luuria. No lopputuloksen arvaatte varmaan. Kyllä tartuin härkää sarvista ja soitin. Onhan puhuminen paras tapa kommunikoida tapaamispaikka ja aika ja käydä läpi suunnitelmia. Siihen menikin tuo arvioitu minuutti.

Tosin tuon minuutin jälkeen jutustelimme vielä noin 44 minuuttia vähän siitä sun tästä. Jos laskin oikein 3 kertaa olimme jo lopettelemassa puhelua, kun juttelu siirtyi johonkin toiseen aiheeseen. Mukava oli höpistä, kertaakaan ei tullut vaivautuneita hiljaisia hetkiä. Juttelu soljui aiheesta toiseen vaivatta ja molemmat toivottavasti nauttivat keskustelusta. Tuo puhelintuokio lupaa hyvää huomisia treffejä ajatellen, sillä tunnuimme olevan samoilla aaltopituuksilla. Ainakin juttua tulee riittämään ja se on mukava asia. Pitää vaan muistaa pitää jalat maassa ja katsoa miten homma etenee ja miten toinen sitten suhtautuu asioihin.

Treffikatsaus

Lyhyt katsaus treffitilanteeseen, illalla hieman sen jälkeen, kun sain blogin päivitettyä postilaatikossa odotti posti. Ehdotukseeni suostuttiin ja nyt pitää vain sopia olisiko lauantai vai sunnuntai sopiva päivä ja sopia käytännön järjestelyistä. Toivottavasti tällä kertaa molemmat ehtivät paikalla ja meillä on mukava päivä yhdessä. Pysykää kanavalla lisää tiedotteita, kunhan jotain tapahtuu.

Elokuva ja mailin odottelua

Taas on torstai takana ja yksi elokuva katsottuna. Tämän illan leffana oli Tapaus Punahilkka, jotensakin aikuisille suunnattu piirretty, tosin kai tuota lapsetkin katsoisivat mielellään. Pitkästä aikaa sai nauraa ja viimeistään se ajoi känkkäränkän rippeet pois. Mitä sitä turhia murehtimaan. Elokuva oli lajityypilleen ominainen hahmoineen, jotka viittasivat kukin mihinkin. Kohtauksiin täynnä viittauksia toisiin leffoihin ja sarjoihin. Pitäisi katsoa ajatuksen kanssa monta kertaa ja silti jäisi viittauksia huomaamatta. Ei ehkä leffa jos haluaa suuria tunteita ja draamaa, mutta ihan kiva välipala ja känkkäränkän poistoleffa.

Mitä sitä turhia tosiaan murehtimaan sillä sain neiti T:ltä vastauksen ja hän antoi ymmärtää, että viikonloppu olisi vapaa, joten tein sitten ehdotuksen. Valokuvakeskukseen katsomaan Kreikkalaisen valokuvan katselmus Synopsis ja samoilla linjoilla jatkaa syömään ravintola Kreetaan. Ei tosin taaskaan ole vielä tullut vastausta, joten armoton f5:n painelu jatkukoon. Pitää pitää sormet ristissä ja toivoa parasta. Toki pahinta ei tarvitse sikäli pelätä, sillä jos ei natsaa niin sitten ei. Ehkä joku toinen kerta tai sitten toisen tytön kanssa. Tosin neiti T mailien vaihdon perusteella tuntuu ihmiseltä johon mielelläni tutustuisin paremmin ja jonka kanssa uskoisin viihtyväni. Ketä luulen huijaavani olen korvia myöten ihastunut mailien vaihdon aikana jo. Aina ei kuitenkaan saa kaikkea mitä tahtoo ja jos homma ei toimi niin se ei toimi.

No jospa huominen toisi tullessaan vastauksen ja näkisi mihin tämä juttu on menossa. Toisaalta jos ei niin sitten ei. Tänään ei tämän syvällisempää pohdintaa irtoa. 

Känkkäränkkäpäivä

Välillä tulee känkkäränkkäpäiviä, vaikka ei pitäisi. Ensinnäkään ei pitäisi odottaa mitään, niin ei tule pettymyksiä. Toisaalta pitäisi ymmärtää, että pettymyksiä tulee ja ihmisten suunnitelmat muuttuvat. Tosin jos ei meinaa nahoissaan pysyä viikonlopun yli on maanantaina illalla perutut treffit aina pettymys. Miksi pitää odottaa asioita niin paljon ja miksi pitää innostua ja ihastua niin helposti. Miksei kukaan sano: ”maa kutsuu herra Pilvilinnaa.” Äkkipysäys kilometrin pudotuksen jälkeen aiheuttaa känkkäränkkäpäiviä. Toisaalta myös se, että miksi pitää kirjoitella tyhmiä asioita mailiin ja katua niitä myöhemmin. Miksei ole sellaista oikolukua, joka tarkistaa oikeinkirjoituksen lisäksi sen, mitä voi toiselle kirjoittaa missäkin vaiheessa. Miksei klemmari koskaan sano:”herra Tunteellinen Hörhö, oletko varma, että vielä tässä vaiheessa kannattaa tytölle kirjoittaa noin?” Ei vaan ole sellaisia ohjelmia ei. Mailin saa lähetettyä, vaikka se sisältäisi mitä tahansa.

Kirjeenkin kanssa on helpompaa, ensin pitää kirjoittaa kirje. Se vie aikaa, joko kirjoitat käsin, joka on aikaa ja tarkkuutta vaativaa puuhaa, jolloin asiat pitää ajatella kolmeen kertaan. Tai sitten koneella ja tulostat sen ja tulostehan pitää tarkistaa huolella. Sitten etsit kirjekuorta ja kun taittelet paperin kuoreen, mietit vielä kerran tai kaksi onko kaikki nyt kirjoitettu järkevästi ja oikein. Sitten hankit postimerkin ja alat arpoman postilaatikon luona, että voiko tätä lähettää vaiko eikö? Mailissa se on yksi hiiren heilautus ja maili meni jo. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Siellä ne nyt on tyhmät ajatukset bitteinä toisen sähköpostilaatikossa.

Miksi pitää yleensäkään pyöritellä näitä ajatuksia. Tehty mikä tehty, näillä mennään, mutta ei sitä vaan miettii ja pyörittelee. Toisaalta Neiti T edelleen vastailee mulle sähköposteilla ja tekstiviesteillä, joten ei pitäisi olla huolissaan yhdestä hassusta mailista, mutta sitten kuitenkin miettii, että muuttiko se jotain sen suhtautumisessa, ja mitäs jos se haluaakin nyt olla vaan kaveri. Miksei se edelleen kuitenkin haluaisi nähdä ja katsoa sen perusteella vasta hommaa pidemmälle. Pitäisi kai keksiä jotain tekemistä, ettei näitä ajatuksia tarvitsisi kokoajan pyöritellä.

Tällaisista asioista on känkkäränkkäpäivät tehty. Pitäisi vaan rauhoittua ja ottaa asiat, kun ne tulee kohdalle, mutta aina ei siihen pysty. Sitä vaan on ärsyyntynyt itselleen ja tilanteelle johon on itsensä ajanut. Ei huvita mikään. Maili boksissa tulee painettua f5:sta 5 minuutin välein, jotta näkee olisiko siellä jotain. Ystäville vaan valittaa ja on sietämätön. Kaikki tämä vain sen takia, että pitää haihahdella ja rakentaa pilvilinnoja.

Ympyrä sulkeutuu

Tämän tarinan alku vie teidät kymmenen vuoden päähän menneisyyteen. 17-vuotias nuorimies on juuri löytänyt elämänsä ensimmäisen tosi rakkauden, tosin tässä vaiheessa tarinaa tuo rakkaus on vasta nupullaan. Tämän lisäksi nuorimies on myös löytänyt toisen asian, joka tulee muuttamaan hänen elämänsä suunnan. Hän on tutustunut rokkibändiin nimeltä CMX, erään kaukana pohjoisessa vielä tuolla hetkellä lukiota käyvän nuoren naisen avustuksella. Tuskin kumpikaan heistä arvasi kuinka paljon tuolla oli merkitystä kenties molempien, mutta varmasti nuoren miehen elämään

Nuorimies on ulkona kavereiden kanssa tanssisali Lutakon edustalla ja odottaa, että keikkapaikan ovet aukeaisivat. Viimein hitaasti alkaa jono liikkua ja pikkuhiljaa pääsee tarinamme sankari sisälle lämmittelemään. Keikkaan on vielä hetki, joten nuorimies ostaa kaveriensa kanssa t-paidat paita myyjältä ja vetää sen päällensä. Pian keikka alkaa, ja vaikka nuorimies ei olekaan kauaa ollut CMX:n fani osaa hän jo nyt kappaleet ulkoa ja ääni käheänä laulaa jokaisessa kappaleessa mukana. Lutakossa on infernaalisen kuuma ja kostea. Kitaravalli lyö vasten korvia. Tunnelmaa ei voi sanoin kuvata, vaan se olisi pitänyt kokea paikan päällä. Tuolle nuorelle miehelle tämä on hänen ensimmäinen live-keikka ja jättää unohtumattomat muistot.

10-vuotta myöhemmin jälleen kirpeässä syyssäässä tarinamme sankari ei enää niin nuori vaan jo elämää kokenut aikuinen, jonottaa jälleen CMX:n keikalle. Kaupunkina tällä kertaa Kuopio. Kun keikka alkaa, mies tajuaa ympyrän sulkeutuneen. Hänelle illan keikka on jotain aivan erityistä. Hän yksin miettii elämäänsä ja nauttii musiikista, kuinka se tavallaan kiidättää hänet kymmenen vuoden päähän menneisyyteen. Paljon on muuttunut, enää ei ole tuo ensirakkaus nupullaan vaan kymmenessä vuodessa siitä kehittyi kaunis kukka, joka kuitenkin tämän syksyn saapuessa lakastui. Mies itkee keikalla useasti liikuttuneena niin musiikista kuin muistoistaan. Lopulta hän pääsee liikuttuneena kotiin, jossa hän itkee suihkussa jalat rintaa vasten puristettuina pitkän tovin. Ei hän itke surusta tai menetyksestä, ei myöskään onnesta tai ilosta. Hänen vain täytyy purkaa tuo tunnelataus, jonka tämän illan tapahtumat aiheuttivat. Kymmenen vuotta elämää niin paljon koettuja asioita. Jaettuja iloja ja suruja. Yhteisiä hetkiä.

Onneksi tarinamme sankarilla on hyviä ystäviä, edelleen tuo tyttö pohjoisesta, joka nykyään kyllä elelee jopa etelämmässä kuin tarinan sankari. Uusi ystävä, jonka sattuman oikku heitti sankarin elämään. Eräs ystävä jolla itselläänkin on vaikeat ajat, mutta joka sai tällä viikolla iloisia uutisia. Neljättä ystävää sankari ei ole voinut auttaa vaikka hän sitä saattaisi kaivata. Sankari itkee myös heidän vuokseen. Ollen kiitollinen ja paljon velkaa heille. Samalla toivoen, että olisi pystynyt tuomaan iloa ja ajatuksia heidän arkensa iloksi ja surujensa poistamiseksi. Jakaen mielessään heidän tämän hetkiset ilot ja surut. Toivoen kaikkea parasta heille, mitä ikinä tulevaisuus heidän eteensä heittää.

Sankari toivoo myös hyvää ensirakkaalleen, joka tällä hetkellä on kaukana poissa. Toivoen, että hänen elämänsäkin hymyilee tulevaisuudessa, vaikka heidän yhteinen rakkauden kukkansa pääsikin maailman myrskyissä lakastumaan. Toivoen, että he voisivat olla kuitenkin ystäviä aina. Sillä mikään mahti maailmassa ei voi pyyhkiä pois niitä koettuja hetkiä ja niitä kaikkia vuosia, jotka he toisiaan rakastivat.

Kirjeitä Iwo Jimalta

Tänään oli taas töissä päivä, kun ei suju mikään. Melkoisen turhauttavaa huomata, että oot tehnyt 2 viikkoa duunia ja sitten kuitenkin yksi pienen pieni virhe aiheuttaa lähes kokonaan tuon työn epäonnistumisen. Vielä, kun tietää, että tuo virhe on löydettävä ja korjattava, joka ei tänään onnistunut millään. Joskus ei vaan suju niin ei suju.

No loppujen lopuksi päivä taitaa kääntyä plussan puolelle. Hemmottelin itseäni ostamalla uuden paksun ja pehmeän kylpytakin vanhan virttyneen korvaajaksi. Nyt onkin mukava kirjoitella blogia, kuunnella hyvää musiikkia ja nauttia teestä suihkun jälkeen kääriytyneenä pehmeään kylpytakkiin. Toisaalta tiedän paljon epämukavampia tapoja viettää iltaa ennen nukkumaan menoa.

Epämukavuudesta onkin hyvä siirtyä tönköllä aasinsillalla illan elokuvan ruotimiseen. Kirjeitä Iwo Jimalta oli aivan loistava kuvaus toisaalta ihmisistä sodan keskellä, mutta myös sodan turhuudesta ja siitä, kuinka paljon on uhrattu sotien eteen tälläkin pienellä pallolla. No toisaalta ei voida sanoa, että maailman sodat olisivat olleet turhia, tai tarpeettomia, mutta kyllä niistä pitäisi ottaa opiksi ja yrittää välttää vastaavat selkkaukset. Toisaalta 2. Maailmansodan jälkeen on kuitenkin ollut jatkuvasti selkkauksia tai sotia ympäri maailmaa. Tälläkin hetkellä Irak, Israel ja Gazan alue, Afrikan jatkuvat selkkaukset... lista tuntuu loputtomalta. Toisaalta jokaiseen selkkaukseen ja sotatilaan on varmasti moniakin hyviä syitä molemmilla osapuolilla, mutta helpottavatko ne järkisyyt niiden tuskaa, jotka ovat menettäneet läheisensä tai niitä, jotka ovat rampautuneet loppuelämäkseen. No leffaan kuitenkin takaisin, tuppaa ajatukset kääntymään ihan muihin asioihin näin iltaisella. Kertomus oli siis japanilaisten puolelta kuvattuna Iwo Jiman taistelu, jossa selkeästi alivoimaiset japanilaiset, yrittävät pitää Iwo Jiman saaren, jottei Yhdysvallat saisi sillanpääasemaan läheltä Japanin pääsaaria. Elokuva oli brutaali kuvaus sodasta, jossa ei turhaan siloteltu sodan raakuutta ja väkivaltaa.  Eastwood oli kuvannut kuitenkin ihmisen todella kauniisti ja koskettavasti sodan keskellä.

Elokuvassa myös kuvattiin, kuinka osa japanilaisten sotilaista ja komentajista tappoivat itsensä saadakseen tappion kärsittyään kunniakkaan kuoleman. Toisaalta elokuvan päähenkilö ei tätä tehnyt vaan piti lupauksensa lähes toivottomassa tilanteessa, jonka oli antanut syntymättömälle lapselleen, että isä tulee takaisin.

Voidaankin kysyä japanilaisen kulttuurin valossa, oliko päähenkilö siis pelkuri, joka ei tappanut itseään kunniakkaasti epäonnistuttuaan puolustamaan pyhää Japanin maaperää, vai aidosti rohkea, joka piti lupauksensa ja taisteli eloonjäämisensä puolesta, jotta näkisi perheensä vielä.

Välillä tuntuu, että maailman on sairas paikka, jossa pitää vain yrittää tulla toimeen ja löytää oma pieni palasensa kauneutta ja pitää siitä kiinni. Ja senkään takia ei pitäisi murjottaa pikkuasioista, kuten huonosti menneestä työpäivästä. Niitä tulee ja menee, seuravana päivänä on jo paljon parempi. Ja ei tuo palanen kauneutta ainakaan murjottamalla löydy.

Tiistain tiimellyksessä

Petteri Sariolan debyytti Silence! on aivan uskomaton levy, suurin osa kappaleista on ainoastaan soitettu akustisella kitaralla. Silti mukaan on saatu perkussiot ja bassoa. Sariola on kehittänyt tapping tekniikasta vielä pidemmälle menevän Slam tekniikan, jolla hän taikoo akustisesta kitarasta esiin aivan uskomattoman äänimaailman. Silti tuo levy on helposti lähestyttävä ja todella mukaansa tempaava, sitä huomaa itsensä taputtavan jalkaa ja nytkyvänsä musiikin tahtiin ja se ei voi koskaan olla huono asia.

Muutenkin tämä ilta on mennyt musiikkia kuunnellessa ja fiilistellessä. Sariolan levyn lisäksi posti toi kaksi XL:n loistavaa levyä, jotka tosin odottavat vuoroaan päästä levylautaselle. Silence on ottanut jo 3 soittokerran putkeen. Tosin nyt, kun on aika, voisi oikeasti ottaa myös CMX:n talvikuninkaan kuunteluun. Saisi vähän tuntumaa tuohon uutukaiseen, ennen perjantain keikkaa. Tosin lippua ei vielä ole ostettuna, mutta kaippa sitä ovelta vielä saa niitä. No pitää mennä ainakin kokeilemaan.

Niin kuin arvelin, niin äiti alkaa käydä rasittavaksi. Ihan kuin mulle nyt pitäisi soittaa joka päivä ja kysyä, että olenhan mä nyt varmasti kunnossa ja mitäs mulle nyt kuuluu. Ei se ero kuitenkaan maailmanloppu ole. Ei kuitenkaan viitsi alkaa ärisee sille puhelimessa, kun hyvää se vaan tarkoitta, mutta vois kyllä antaa mun olla. Muuten onkin mennyt tämä viikko vallan mainioista, toisaalta Entinen on ulkomailla tekemässä tutkimusta, Neiti A:n kanssa on asiat selvitelty ja kenties ensi viikolle olisi teehetki tarjolla toisen mukavalta tuntuvan nuoren naisen kanssa. Tästä nyt sitten enemmän jos asiat realisoituvat ja oikeasti tapahtuu jotain blogittamisen arvoista. Joten pysykää kanavalla. Kuitenkin pointti oli siinä, että alan nyt olla mukavasti saamassa kiinni tästä omasta elämästä ja muutenkin otetta taas tähän hetkeen.

Nyt alkaa myös tuo kilojen pudotus saamaan tuulta siipiensä alle, tänään en syönyt kotona kuin salaattia ja tuli käytyä pelailemassa sählyä työkavereiden kanssa. Huomenna taas olisi treeni peli salibandy joukkueen kanssa ja sunnuntaina olisi eka turnaus, mutta jotain pitäisi keksiä pohkeille, jotka taas haluaa alkaa jumittelemaan. Voisi hakea vaikka magnesium kuurin apteekista ja venytellä tuossa huomenna ja torstaina. Jos vaikka torstaina olisi mukava ilma niin voisi ennen venyttelyä heittää pienen lenkin kävellen.

Shoppailua ja valitusta

Selvisi syy Neiti A:n nihkeään suhtautumiseen, en vissiin vaan koskettanut sitä ja se ei halua viedä juttua sen pidemmälle. Eipä sille mahda mitään, ja kuten jo mainittua, niin en ole varma olisinko itsekkään ollut ihan vielä valmis suhteeseen ja antamaan niin paljoa suhteelle, että se olisi toiminut. Kuitenkin mukavaa kokemusta tuli hankittua treffirintamalta ja tästä on hyvä jatkaa.

Muutenkin elämä alkaa olla siedettävää, tosin kämppää pitäisi varmaan alkaa sisustamaan jollakin tavalla, Makuuhuoneessa on enää sänky, joten kenties jotain verhoja ja mattoja ja yöpöytää voisi harkita. Tosin sängynkin voisi vaihtaa jo pikkuhiljaa. Samoin olohuoneessa voisi tehdä pientä ilmeen piristystä vaikka uudella sohvalla.

Itseäni sain laitettua kuntoon, löytämällä 3:t housut ja mukavia neuleita lauantaina kaupungilta. On mukavaa käydä kaupassa, jossa myyjä osaa ja haluaa palvella. On ilo sovittaa housuja, jotka myyjä on valinnut arvioimalla, mikä malli ja koko on hyvä. Tästä monessa kaupassa voisi ottaa mallia. Kuinka palvella niin, ettei se ole tyrkyttämistä ja siten, että asiakas viihtyy, ja jos joku vaate ei sovi, niin siitä voi sanoa. No tämä palvelu alttius toi tuohon vaateliikkeeseen 250 euroa rahaa ja minulle kasan vaatteita. Tosin sattui samalla päivälle huonompikin kokemus, jossa myyjillä oli tärkeämpää vaihtaa perjantain kuulumisia keskenään, kuin palvella asiakasta, tosin kerta löysin hyvät housut, en voinut täysin boikotoida kauppaa. Toisaalta mikä siinä on, ettei raha kelpaa, jotenkin varsinkin vanhemmat myyjät palvelevat mielummin oman ikäistä asiakaskuntaa, kuin tämmöistä pitkätukkahippiä. Luulisi, että on aivan sama kuka sen rahan tuo kassaan. Välillä kyllä teen tosiaan sitä, että kerta ei myyjiä huvita palvella, niin minua ei huvita käyttää kyseisen kaupan palveluita ja äänestän jaloillani menemällä myymälään, jossa löytyy palvelualttiutta. Ja hassua on se, että parhaiten minua on palvelleet ulkomaalaisperäiset myyjät. He eivät puhu välttämättä hyvää suomea, mutta asenne on positiivinen ja iloinen. Heille on myös ollut tärkeää asiakkaan tyytyväisyys, eikä se, että saadaan mahdollisimman paljon myytyä. Kuitenkin, se että asiakas on vielä kotona tyytyväinen ostamiinsa tuotteisiin, ratkaisee ainakin minun tapauksessa, miten kyseistä liikettä / myyjää arvostan. Toki on hyviä syntyperäisiä suomalaisia myyjiäkin, mutta tuntuu, että yleensä ei joko osata palvella, tai sitten kehutaan esim kuinka hyvin housut istuu, vaikka melkein sokeakin näkee, ettei ne housut istu. Voisivat miettiä sitä, että ei se asiakas tyhmä ole. Tai no ainakaan minä en mene myyjien lirkutteluihin, kuinka ah niin ihanasti jokin vaatekappale muka sopii mulle varsinkin jos väri on totaalisen väärä tai istuvuus on perseestä.

No kaippa tämä avautuminen saa riittää, mutta kuitenkin toivoisin myyjiltä kahta asiaa palvelualttiutta ilman tyrkyttämistä ja rehellisyyttä. Kaksi hyvinkin pientä asiaa, jotka toisivat kaupalle paljonkin myyntiä. Samoin olen huomannut, että pienissä putiikeissa ja liikkeissä palvelu on toisella asteella, varsinkin jos itse putiikin omistaja on myymässä. Kai se on niin, kun tietää, että omista taidoista ja omasta palvelusta se liikevaihto tulee, niin siinä on enemmän motivaatiota kohdata asiakas kuin jos olet vain palkollisena.

Harmaa lauantai, vaatii harmaata musiikkia

Procession moves on, the shouting is over
Praise to the glory of loved ones now gone
Talking aloud as they sit round their table
Scattering flowers washed down by the rain
Stood by the gate at the foot of the garden
Watching them pass like clouds in the sky
Try to cry out in the heat of the moment
Possessed by the fury that burns from inside

Cry like a child, though these years make me older
With children, my time is so wastefully spent
Burden to keep, though their inner communion
Accept like a curse, an unlucky deal
Played by the gate at the foot of the garden
My view stretches out from the fence to the wall
No words could explain, no actions determine
Just watching the trees and the leaves as they fall
-The Eternal, Joy Division

Tuossa kappaleessa on jotain vangitsevan kaunista surumielisyyttä. Varsinkin, kun yhtälöön lisätään aivan uskomaton äänimaailma ja Ian Curtisin hypnoottinen lauluääni. Joy Divisionin Closer albumi oli tämän päivän löytö kaupungilta. Jotenkin kaikessa karuudessaan ja lohduttomuudessaan sopivaa musiikkia tähän lauantai iltaan. Harmaa päivä vaatii rinnalleen harmaata musiikkia. Tänään saimme muutettua suurin piirtein kaikki Entisen loput tavarat. Neiti A:n tapauksesta olen pihalla. Oli eilen hieman naheat treffit. Tänäänkin Neiti A tuntuu olevan kovin etäinen. No kai nuo asiat selviää ajallaan. En itsekkään kenties olisi valmis uuteen suhteeseen, joten on ihan hyväkin ottaa asioihin ja miettiä omaa eloansa. Toisaalta olisi kiva tietää, mikä toista vaivaa ja miksi on etäinen.

Vihdoin ja viimein sain myös rohkaistua mieleni ja kerrottua porukoille meidän erosta. Olen kyllä hieman yllättynyt kuinka rennosti ja hyvin äiti tuon eron otti, samoin kuin isäpuoleni. Tosin isoveli ei päässyt yllättämään. Toisaalta nyt periaatteessa pääsee pikkuhiljaa rakentelemaan omaa elämäänsä ja miettimään mitä sitä oikein nyt aikoo.

Tällä hetkellä tuon ylläkin mainitun The Eternal biisin basso hakkaa korviini, kuin jonkun sydämen lyönnit ja jotenkin voin kuvitella millaisesta puutarhasta tuossa lauletaan. Ja kuinka olen itse käyttänyt omaa aikaani täällä. Olenko tuhlannut sitä turhaan vai, onko kaikella tekemisellä ja olemisella kuitenkin se jokin tarkoitus. Toisaalta mikä on meidän tarkoitus täällä. Synnytään, lisäännytään ja kuollaan. Samalla pyritään nauttimaan tästä olosta, joka välillä on mukavaa, välillä siedettävää ja välillä sietämätöntä. Sietämättömistä jaksoista kyllä selviää aina ja yleensä elämä on ihan siedettävää. Nyt on vain jotenkin tarve pidemmällä mukavalle jaksolle, mutta katsotaan miten tässä taas käy. Pitänee saada taas elämä siedettäväksi ja sitten pikkuhiljaa mukavaksi.

musiikkia ja sukupuoli-identiteettiä

Maailman voi valloittaa jos huvittaa
Vaan onnen saa jos uskaltaa
Rakastaa
-Tuomari Nurmio, Suuri Peto

Tullut kuunneltua paljonkin YUP:tä ja heillä on myös loistava versio Tuomari Nurmion Suuri Peto kappaleesta. Jotenkin kuvaava tuo kertosäe. Muutenkin YUP:n ja Martikaisen biiseissä on paljon asioita ja ajatuksia, jotka kiehtovat minua ja joita olen itsekin pyöritellyt. Esimerkiksi Mitä minä todella sanoin –kappale on loistava niin sanomaltaan kuin musiikillisesti. Kuinka hyvätkin opit voidaan kääntämään pyhittämään mitä vain.

Ja väkiviinapullosta nousee kylähullu, koeputkikansalta kysellen:
"Missä on pohjoinen zen? Kadotimmeko me sen?
Oi vastatkaa, minä tiedä en"
-YUP - Pohjoinen Zen

Niinpä niin, mitä on pohjoinen Zen, saammeko mielenrauhaa ainoastaan perjantaina tai lauantaina alkoholin voimalla. Eikö sitä voisi tavoitella muillakin tavoilla? Olemmeko koeputkikansaa, jolla ei ole oikeastaan muutakaan tapaa löytää mielenrauhaa. Uskonto on jäänyt nyky-yhteiskunnassa taka-alalle. Suurin osa suomalaisista on tapa kristittyjä, jotka eivät oikeastaan häitä ja hautajaisia lukuun ottamatta ammenna kirkosta mitään. Mitä on tullut tilalle? Töitä tehdään 8-16 sitten harrastuksia tai kodin hoitoa ja samaa uudelleen seuraavana päivänä. Minulle mielenrauhaa tuo hiljentyminen ja asioiden purkaminen. Toisaalta jokapäiväistä helpotusta antaa musiikki.

Meni turvallinen tiistaipäivä, tuiki tavallinen keskiviikko, tuttu torstaikin
Taisi mennä koko viikko sitä samaa taas: rauha maass'
Mä kävelen kadulla niin kuin nyt kadulla kävellään, kun sitten nään tään ilmestyksen:
Ensi silmäyksen myötä kädet täyteen työtä tässä 'rakkaudessa', nähkääs
Meni muutamia viikkoja lisää
Hurman hetkillä hulluus marssi sisään, ja kysyy: "onkos täällä rakastavaisia?
Mä taisin tulla oikeaan paikkaan"
Ja niinpä nyt sinä saat minut kiehumaan, minä saan sinut kiehumaan
Mutta yhdessä asutamme maan, jonka nimenä rakkaus on
- YUP - Rakkaus on pesti hulluuteen

Nyt, kun olen kiusannut lukijoita tyhjänpäiväisellä jorinalla musiikista, niin voin paljastaa, että treffit menivät hyvin. Mukavaa oli ainakin minun näkökannalta. Toivottavasti samanlaiset fiilikset jäivät myös vastapuolelle. Keskustelu sujui luontevasti ja suuteleminen on kivaa. En kuitenkaan tiedä vielä tuleeko tuosta mitä. Sillä kuitenkin Neiti A:ta tulee epäreilusti verrattua Entiseen. Tosin tuo tapahtuu täysin alitajuisesti, ja kai se on niin, että ensi rakkaus on aina se, mihin muita tulee verrattua. Tosin pitää yrittää tuosta päästä eroon ja ottaa ihmiset, myös tässä tapauksessa omina itsenään ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Välillä tulee tehtyä hassuja testejä: http://www.transtukipiste.fi/ sukupuolitestissä sain sitten tulokseksi, että olen nainen. Mitäköhän tuostakin pitäisi ajatella. Tosin kysymysten asettelu tuntui siltä, että osittain tulosta peilaa myös elämänkatsomukseni ja se miten suhtaudun asioihin, vai johtuuko tapani suhtautua siitä, että olen feminiini. Toisaalta en kyllä koskaan ole pitänyt itseäni minään maskuliinisena äijänä. Ja ei se ole ihan niin justiinsa. Tuo kyllä selittää sen, miksi pidän naisista kavereina ja ystävinä enemmän kuin miehistä. Jotenkin naisten kanssa on kiva jutella ja pohtia kaikkea.

Jään nyt siis miettimään sukupuolirooleja ja odottamaan seuraavia treffejä.

Treffit iiik!

Eipä siinä kauaa mennyt, että onnistuin järjestämään itseni treffien tapaiseen tilanteeseen. Asiat vaan johtaa toiseen ja sitten sitä huomaa sopineensa kahvittelutreffit. Perhosia on vatsassa ja jännittää, että miten nuo mahtaa mennä. Mitäs jos munaan koko jutun, tai jos tyttö haluaakin olla vaan kaveri? No toisaalta turha näitä on murehtia, sen näkee sitten ja jos ei natsaa niin ei natsaa. Onpahan edes uskallettu ja käyty treffeillä.

Rupeaa pikkuhiljaa selkeytymään muutenkin ajatukset ja tunteet. Tosin tämä kenties orastava suhde tulee ehkä hieman liian aikaiseen. En oikein osaa suhtautua siihen, mutta kai tuo Neiti A osaa nähdä minun kannalta asiat, jos alan jarruttelemaan. Toivotaan ainakin niin, jos ei, niin sitten ei. Sitten jatketaan eteenpäin. Tällä viikolla sitten Entinen muuttaa pois ”nurkista pyörimästä” ja pikkuhiljaa saan ero jutut hoidettua kuntoon ja aloittamaan sitten kunnolla sinkkuelämää.

Kieltämättä on mukava tunne, kun on perhosia vatsassa ja odottaa treffejä. Tosin en kuitenkaan tiedä mitä odottaa. Ajatukset pyörivät Neiti A:ssa ja odottaa yhteisiä mesehetkiä ja odottaa keskiviikkoa. Tiedän kuulostavani teiniltä, ja malttamattomalta, mutta minkäs ihminen itselleen voi.

Musiikkkia ja muistoja

Eilen oli mukava päivä. Hyvää ruokaa, loistava elokuva ja mukavaa seuraa. Mitä sitä muuta kaipaakaan torstaille. Little Miss Sunshine oli siis leffa. Loistava elokuva, jossa sai nauraa, mutta joka myös antoi ajattelemisen aihetta. Elokuva oli poikkeuksellinen komedia Amerikkalaiseksi tuotannoksi hyvin paljon vaikutteita brittiläisestä hieman mustasta huumorista. Kyseessä oli hieman erilainen roadmovie, jossa jos asiat voivat mennä pieleen ne myös menevät. Tosin katsoessa tätä ei tarvinnut kokea myötähäpeää, vaan myötäelämistä. Asiat olivat kuitenkin hyvinkin arkipäiväisiä ja mahdollisia itse kullekin meistä. Myöskin nauraminen kippurassa teki hyvää pitkästä aikaa.

Tänään on musiikissa palattu seesteisille vesille ja kymmenen vuoden päähän menneisyyteen. Minulla musiikki kutoutuu tiiviisti elettyyn elämään ja CMX:n Aura ja Rautakantele kuuluvat aikaan, jolloin tapasin Entisen ja aloimme seurustella. Kyseessä ei kuitenkaan nyt ole nyyh nyyh niisk nostalgia trippi, vaan musiikki tuo mieleen niitä mukavia muistoja ja toisaalta myös näyttää sen, missä mentiin pieleen ja miksi tämä ratkaisu taitaa olla paras meille molemmille.

Musiikki ja tuoksut ovat minulle ne kaksi asiaa, jotka vievät minut muistoihin ja vuosien taakse. Nuo kaksi asiaa saavat minut muistelemaan niitä ajatuksia, tunteita ja tapahtumia, joihin ne ovat yhdistyneet. Tietenkin se on välillä hieman ärsyttävääkin, kun muuten hyvä levy saattaa sen vuoksi joutua ei niin paljon kuunneltavien listalle. Toisaalta on se kuitenkin mukava ja helppo tapa tehdä aikamatka menneisyyteen ja niihin tuntemuksiin joita silloin koki. Nyt odotankin taas innoilla, mihin kappaleisiin ja levyihin nämä tuntemukset ja ajatukset nivoutuvat.

Kirje ystävälle

Keskiviikkoisin tulee aina tunne, että mihin tämä aika taas on tältä viikolta mennyt. Huomenna on torstai ja sitten perjantai ja viikonlopun jälkeen taas maanantai. Viikot kuluvat, niistä muodostuu kuukausi. Kohta syksy muuttuu talveksi. Toisaalta on ihan mukavaa, että aika kuluu ja tapahtuu muutoksia, niin luonnossa kuin omassa elämässäkin. Jos tuntuisi, että päivät vain matelevat ja aika ei kulu ollenkaan olisi ainakin minusta se ”huonompi” vaihtoehto.

Nyt ainakin tietää, että jotain tapahtuu. Asiat etenevät ja muutoksen tuntee. Päivät vaikka ovatkin kovin toistensa kaltaisia silti jokainen kantaa muutoksen siementä. Pikkuhiljaa niistä kasvaa aivan uusi tulevaisuus. Tuota tulevaisuutta on mukava odottaa uusia ihmisiä ja ystäviä, tapahtumia sekä haasteita. Jotenkin tuntuu, että parisuhteen päättyminen kuitenkin oli ihan ok juttu. En sitä kyllä olisi halunnut lopettaa, mutta tuntuu, että nyt minulla on tilaisuus rakentaa itselleni aivan toisenlainen tulevaisuus ja tehdä aivan erilailla asioita, kuin mitä kuukausi sitten olisin kuvitellut.

Hassua kuinka mieli muuttuu, mutta toisaalta siitä saan kiittää hyviä ystäviä, muutamaa vanhaa ja muutamaa uutta. Toivottavasti nämä uudet ystävät tajuavat, että ovat päässeet jo luokasta ”kivoja kavereita ”pitkätukkahipin tarkasti vartioituun ja hyvinkin vaikeasti saavutettavaan Ystävät luokkaan. Toisaalta tuo on ollut muutaman vuoden hyvinkin suljettu klubi, sillä olen paljolti ollut kiinni omassa elämässä ja en ole päästänyt ihmisiä lähelleni. Nyt olen taas ehkä myös itse kurkottanut toisia ihmisiä kohden, sillä en ole voinut purkaa sydäntäni ja mieltäni samalla tavalla Entiselle.

Erään ystävän kanssa juteltiin siitä, millainen tämä blogi on minulle, tai no minä juttelin ja selvittelin ajatuksiani. Niin huomasin, että blogini on hyvin samankaltainen, kuin kirjeet joita kirjoitin noin kymmenen vuotta toiselle ystävälleni. No kirjeiden kirjoittaminen loppui jonkin ajan kuluttua, mutta onneksi yhteys tuohon ystävään säilyi. Edelleenkin olemme ystäviä, mutta kirjeiden sijaan on tullut ”mesettely” ja satunnainen sähköpostien lähettely. Niistä on kuitenkin puuttunut se sama mietiskelevyys ja tajunnanvirran kirjoittelu, jonka olen nyt sitten siirtänyt blogiini. Ystäväni tokaisikin, että hän voi sitten ajatella blogiani kirjeinä hänelle, ja toki olkoon näin. Tosin tämä kirje on avoin kaikille, jotka lukevat tätä blogia. Lisäksi vastaanotan mielelläni kirjeitä myös teiltä. Kommentteina, sähköposteina tai muulla kanavalla mikä muoto itse kullekin sopii. Olit sitten tuttu tai tuiki tuntematon ihminen. Maailmassa ei voi olla liikaa ystäviä. Ainoastaan liian vähän.

Tatuointeja ja musiikkia

Tuli käytyä katsomassa Entisen kanssa luonnosta tatuoinnista, joka on tekeillä. Vähän oli tullut erilainen kuin mitä piti, mutta näytti ihan lupaavalta. Ei muuta kuin uutta luonnosta kehiin. Itsekin olen löytänyt jo muutaman ihan ok mallin ja suuntaa antavan kuvan, joista lähteä muokkaamaan ja hakemaan sitä omaa tatuointia. Tosin toinen projekti eli kilojen karisuttaminen ei ole ihan vielä saanut samanlaista potkua.

Tatuoinnin lisäksi moni muukin asia alkaa tosiaan saada ääriviivoja elämässä. Kaveripiiri kasvaa, tekemistä löytyy ja elämä tuntuu mukavalle. Paljon oli merkitystä, sillä että on saanut Entisen kanssa juteltua asioista ja pikkuhiljaa tosiaan alkaa saada omaa elämää urilleen. Vaikka lupasinkin itselleni, etten käsittelisi parisuhteettomuuttani tässä blogissa, niin tässä sitä taas ollaan. No se on vissiin ihan luonnollista, että asiat ja ajatukset pyörivät vielä hetken sen ympärillä.

Toisaalta jos elämässäni on myllerryksiä niin samanlaista myllerrystä käy myös musiikki, jota kuuntelen. Saatan poukkoilla jazzista metalliin ja sitä kautta jonnekin aivan muualle. Yksi uusi tuttavuus on DDT, venäläinen ihan mukavaa rokkia soittava bändi, sanoista ei toki ymmärrä paljoakaan, mutta tunnelma välittyy ja ainahan voi noita käännöksiä lunttailla ja miettiä laulujen sanomaa, myös pelkän musiikillisen annin lisäksi. Toinen artisti, joka nykyisin vierailee aika usein levylautasella, on Diana Krall, mukavaa letkeää swing/jazz musiikkia ja tuolla naisella on ihana ääni, samettisen pehmeä ja tunteikas. Häneltä tulee lähinnä kuunneltua The Girl In The Other Room – levyä. Jotenkin sopii näihin tunnelmiin joita käyn läpi. Kuitenkaan, kuten jo mainittu, kuuntelemani musiikki ei kuitenkaan ihan näihin rajoitu. Quintessencen kautta SOAD:in ja siitä aina poukkoillen jonnekin aivan muualle, kuten Tooliin tai CMX:n pariin. Tietenkin yksi uusi paluu muuttaja pitää muistaa mainita. Infected Mushroom on tehnyt paluun koodausmusiikiksi. Mikäs on sen mukavampaa, kuin pistää luurit päähän trance soimaan ja alkaa koodata tai miettimään ongelmiin ratkaisuja.

CMX:n uutukainen kyllä tarvitsisi hieman aikaa ja paneutumista, ensimmäisillä kuuntelukerroilla se on jo antanut paljon, mutta ajatusten myllertäessä päässä ei sen kuuntelemisesta ja nauttimisesta ole oikein tullut mitään, joten olen jättänyt sen suosiolla odottelemaan parempia aikoja. Levy antaa kyllä suuria lupauksia, mutta toisaalta myös vaatii paljon, joten en usko, että ihan parhaaksi CMX:n levyksi onnistuu nousemaan, mutta oikein miellyttävä tuttavuus se kyllä on. Talvikuningas odottakoon siis talvea ja sitä, että voin antaa sille sen tarvitseman ajan ja hartauden.

Muuton järjestelemistä ja uuden elämän alkua

Eilen oli mukava päivä kaiken kaikkiaan. Entisen kanssa ruvettiin järjestelemään muuton yksityiskohtia ja jakamaan meidän vähää omaisuutta. Toisaalta meillä ei pahemmin ole mitään jaettavaa. Jotain hyvää siis siitäkin, että tykkää elää askeettisesti ja ilman turhaa materiaa. Eipähän ole mitään mistä riidellä.

Muuton jälkimainingeissa pohdimme elämää ja tulevaisuutta muutenkin. Juttelimme Entisen tulevaisuuden suunnitelmista ja opinnoista. Mietimme toisillemme tulevia poika/tyttöystäviä ja miten käy meidän päätökselle olla ystäviä. Kuitenkin vielä on helppo sanoa, että totta kai ollaan kavereita aina, mutta helposti mieli muuttuu tai sitten vaan ajaudutaan erilleen ja pikkuhiljaa yhteys katkeaa. Jotenkin nyt on helpompi jutella ja puhua sekä toisaalta huomaan paremmin ne suhteen ongelmat ja asiat, jotka olisi pitänyt hoitaa kuntoon. Toisaalta en ole katkera erostamme. Selkeästi olemme kulkeneet jo pitkään eri suuntiin elämässämme.

Oli kuitenkin hieman outoa jutella Entisen kanssa, kuinka iskeä naisia ja mistä niitä löytyisi. Toisaalta mikäs siinä ei oppi ojaan kaada. Pitää vaan varmaan oikeasti alkaa luottaa siihen, etten ole se kömpelö ja ujo ihminen, miksi itseni tunnen. Vaan kenties minulla on jotain, joka viehättää ja jonka avulla voin naisia iskeä. Kommentteja tuohon suuntaan on nyt kuitenkin tullut aika monelta taholta. Jotenkin sitä on rakentanut itsestään tietynlaisen kuvan ja sitä on vaikea rikkoa, vaikkei se kuva olisikaan totta. Tosin en kyllä tiedä missä tuota omakuvaa voisi lähteä muuttamaan ja treenaamaan taas tuota flirttailun jaloa taitoa. Olen nyt kahtena peräkkäisenä viikonloppuna ollut käymässä yökerhoissa, ja ei ne oikein ole minun juttu. Ihan mukavaa niissä on käydä kavereiden kanssa, mutta ei vaan tunnu semmoiselta paikalta josta löytyisi minua innostavaa seuraa. Toisaalta olen kyllä hieman epävarma siitä mistä yleensäkään löytyisi. Taitaa olla, että nautin nyt vaan sinkkuudesta ja katselen rauhallisin mielin, että mitä tuleman pitää.

Mitäköhän blogista tämän päätöksen jälkeen tulee? Ei enää ruikutusta ja valitusta, joten ei enää ihmisille päivittäistä sosiaalipornoannosta. Kai sitä kuitenkin aina jostain löytyy kirjoittamista ja miettimistä. Tämä on vain vanhan loppu ja uuden alku. Toisaalta aina tulee ihastuksia ja uusia rakkauksia joista voi kirjoitella ja miettiä, joten olkaa huoleti, hippi antaa teille teidän jokapäiväisen kurkistuksen omaan mieleensä ja sen Dalí -maisiin maisemiin. Katsotaan siis mielenkiinnolla mitä tästäkin taas seuraa.

Maanantain myllerryksiä

Jotenkin alkaa pikkuhiljaa ero realisoitua. Ensi viikolla pitäisi muuttaa Entinen omaan kämppään. Ajatukset alkaa selviytyä ja alkaa tajuamaan, että ei tämä ollutkaan mikään pikku juttu. 10 vuotta yhteistä arkea ja juhlaa, tappeluita ja sopimisia sekä iloja ja suruja takana. Ja vaikka ollaankin väleissä ja tullaan varmaan olemaan tulevaisuudessakin. Silti ero sattuu. Toisaalta, jos ei sattuisi, niin silloin kai ei meidän välillä olisi mitään ollutkaan. No kyllä kai se elämäkin tässä pikkuhiljaa voittaa. Tapaan uusia ihmisiä ja koen uusia asioita. Nyt vaan tuntuu tyhjälle.

Päässä myllää monia asioita, ei oikein osaa keskittyä mihinkään. Töissä on kiire, mutta työntekokin jumittaa. Kai tässä on vaan otettava itseään niskasta kiinni ja hoitaa työkiireet alta pois ja jumittaa omien ajatusten kanssa sitten, kun tulee sopiva tilaisuus. Vielä, kun oikeasti keksisi miten nuo päässä mylläävät ajatukset saisi työnnettyä taka-alalle.

Toisaalta elämä alkaa varmaan tässä pikkuhiljaa sujua. Pitää vaan saada käsiteltyä nuo asiat pois ja alkaa tehdä asioita ja juttuja, että pikkuhiljaa pääsee elämään taas kiinni. Se mitä eniten kaipaan suhteesta, on hellyys se, että makailee sängyssä toisen kainalossa, tuntee hengityksen niskassa ja ihon ihoa vasten. Tietää, että minnekään ei ole kiire vaan, että tämä hetki on meitä varten. Ei uskalla liikahtaa, ettei arki saa taas valtaa. Olen ehkä hieman herkässä mielentilassa, mutta televisiossa tai ihan vaan baarissa, kun näkee joidenkin suutelevan pitkään ja hartaasti lukkiutuneena hetkeen, toivon, että minullakin olisi joku jota suudella ja tuntea taas perhosia vatsanpohjassa. Toisaalta kuten yksi kaveri sanoi viikonloppuna, minusta huomaa, ettei minulla ole haku päällä. Eikä minulla olekaan, tietysti on tuo ihastus, mutta en minä mitenkään ole uutta suhdetta hakemassa ja ei oikein inspiroi mitkään yhden illan jutut. Sillä en minä sellaista kaipaa, vaan toista ihmistä ja lämpöä. Joku jolle voi purkaa sydäntä ja joka ymmärtää.

ihastusta ja kavereita (sekä hieman blogin säätöä)

Olen aika nyyppä näköjään blogittelussa, juttelin erään ystäväni kanssa blogittelusta ja mietin miksei kukaan ole kommentoinut mitään. Niin selvisi, että blogini oli säädetty niin, että kommentointiin olisi tarvittu gmail account tai vastaava. No nyt säädöt kohdillaan toivottavasti. Joten nyt on saatte vapaasti kommentoida ja antaa ruusuja ja risuja.

Eilen oli mukava ilta, juttelin ystävän kanssa mesessä pitkään erilaisista aiheista ja minulla ainakin oli mukavaa. Molemmat sai purkaa sydäntää ja toinen kuunteli. Juteltiin myös ystävyydestä ja siitä kuinka helppoa toiselle on jutella ja purkaa sydäntään. Juteltiin musiikista ja kaikesta muustakin. Jotenkin tuli helpottunut ja rauhoittunut tunne tuon chattailyn jälkeen. Antoi vähän toivoa, että elämä voittaa ja tulevaisuus on kuitenkin ihan ok, vaikkei sillä olekaan vielä suuntaa.

Ihastuminen on hassua. Vaikka tietää, että toinen on saavuttamaton ja vielä varattukin niin silti sitä voi toiseen ihastua ja ajatella häntä. No toisaalta flirtti on kivaa ja kaippa se on ihan sallittua vaikka toinen sattuisikin olemaan varattu. Ja tuo prinsessa on mukava tapaus toivottavasit voidaan olla kavereita ja pystyn tämän ihastuksen jättämään taka-alalle niin voidaan jatkaa ihan kaveripohjalla. Enkä toisaalta tiedä mitä tämä tyttönen minusta ajattelee, olen varmaan vaan mukavaa seuraa. Toisaalta mukavia kavereita on aina hyvä olla, ei se minua haittaa.

Kaikki tämä sanottuna, silti mietin prinsessaa ja ihanaa hymyä ja nappisilmiä, toisaalta ehkä se on vaan ihan hyvä mulle, sain treenattua vähän flirttailua ja minulla oli kivaa. Kaippa se on ihan normaalia ihastua ihmiseen, jonka kanssa synkkaa ja juttu luistaa mukavasti. Toisaalta realiteetit on hyvä pitää mielessä haavemaassakin, ollaan nähty vain kaksi kertaa ja hänellä on tosiaan joku jossain. Jääköön hän prinsessaksi vain minun pilvilinnaan haavemaahan.

No minun varmaan pitää jossain vaiheessa alkaa ryhdistäytymään ja alkaa työntää päätä ulos jos jossain olisi joku josta pitää kiinni. En siis kuitenkaan lähde mitenkään haku päälle, mutta ehkäpä pitää avata silmät ja alkaa katselemaan maailmaa hieman toisella tavalla. Pitäisi vaan päästä pois ujoudesta. Jostain syystä olen naisten kanssa ujo. Menen helposti lukkoon ja alan vaan höpistä jotain ja en saa tehtyä aloitetta. En sitten tiedä mitä pelkään, sitä että saan pakit, tyhmää oisi sellaista pelätä, sillä jos ei edes kysy niin ei siitä mitään tule. Samoiten tuntuu, etten baarista löydä ketään, ja olen huono muutenkaan ihan tuntemattomalle ihmiselle menemään juttelemaan ja iskemään. Tartten varmaan tukiopetusta. 10 vuotta seurustelua takana ja silloinkin mut iskettiin. Siinäpä ne mun naisseikkailut. Aika lyhyt lista, mutta minkäs teet.

Elämä jatkuu ja kaippa tuohon listaan pikkuhiljaa tulee sitten pituuttakin ja alan oppimaan taas flirttailun ja naisten kanssa puhumisen jaloja taitoja. Siihen asti yrittäkää kestää sitä sönkkäävää hippiä, joka kiertää teitä kuin Nalle Puh hunajapurkkia, mutta ei saa tehtyä aloitetta.

Kelluntaa

Päivät kuluvat ja mitään ei tapahdu, sitä vaan huomaa, että on asioita jotka ovat jääneet huomiotta. Päivät vaan lipuvat, töitä, kotiin, kotihommia, lueskelua, nukkumaan ja sama uudestaan. Toki paljon on tapahtunut ja saanut aikaan, mutta aina tuntuu, että asioita olisi pitänyt saada tehtyä enemmän ja joitakin juttuja on jättänyt viimetippaan. Toisaalta Viimeiseen mahdolliseen hetkeen jättäminen on minulle hyvinkin tyypillistä.

Toisaalta jotenkin tuntuu, ettei elämässäni ole tällä hetkellä suuntaa tai rakennetta. Asiat vaan tapahtuu ja itse kellun siinä pinnalla ja menen minne sattuu virta viemään. Ei se välttämättä ole paha asia, mutta toisaalta pitäisi sitä varmaan jossain vaiheessa ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa rakentamaan elämää ja suuntaa sille. Toisaalta mikä tässä on ollessa ja kelluessa. Vakityö koodarina, sinkkuelämää(tosin ei omasta tahdosta), mukavia kavereita, nyt kun on tutustunut enemmän ihmisiin täällä. Mitäpä sitä muuta ihminen tarvitsee? Silti kuitenkin hieman häiritsee päämäärättömyys. Kenties joku päivä keksin vielä mikä minusta tulee isona ja mitä haluan tehdä.

En ole tyytymätön elämääni. Häiritsee vaan se, että olen vain. Toisaalta mikäs tässä on ollessa. Tämä toisaalta saattaa olla vain tapani käsitellä eroa. Suunnitelmat ja unelmat on revitty alas ja pitää opetella tekemään päätöksiä ja luovimaan elämässä yksin. Enää ei tarvitse ottaa toista huomioon ja kysyä mitä mieltä toinen on asioista. Nyt pitäisi vaan löytää suunta omaan elämään ja alkaa tekemään asioita, jotta elämässä olisi muutakin kuin tuo herätys-työ-koti-nukkumaan kierto. Toisaalta sitäpä se ihmisen elämä pitkälti on. Pitää tehdä töitä, että voi nauttia vapaa-ajasta

Eikä minusta boheemiksi ole. Kuitenkin kaipaan töitä ja työntekoa, vaikka se kuulostaa hassulta niin töissä on kivaa. Tykkään koodata ja ratkaista ongelmia, vaikka työ aiheuttaa painetta ja stressiä niin työpaikalle on aina aamulla kiva mennä. Ottaa kuppi kahvia syödä se aamupala sämpylä ja alkaa miettimään ongelmia.

Mikä sitten on mikä minua häiritsee elämässäni? Haluanko kovasti olla joku joka en ole? Tavoittelenko jotain erikoisuutta jota ei ole olemassa? Toisaalta voi kyse tosiaan olla vain siitä, että elämältä eron myötä putosi aikajanasta tulevaisuus pois. Eihän tulevaisuus koskaan ole ollut selvä, mutta on kuitenkin aina ollut jotain suuntaviivoja, joita seurata. Nyt kaikki on auki. Toisaalta tässä on tietyllä tavalla mahdollisuus sitten jonkinlaiseen irtiottoon. Pitäisi varmaan katsella ja kuunnella ja piirtää tuo tulevaisuus uudelleen. No inspiraatiota odotellessa jatketaan kelluntaa ja annetaan virran viedä. Ehtiihän sitä huomennakin.

Ruokaa ja tanssia

Taas on se aika vuodesta, kun tuntuu, että kaikki reseptit on käyty läpi ja jotain uutta ja maukasta olisi kiva tehdä. No ei siinä yleensä silloin auta muuta kuin intoutua etsimään erilaisia ruokia netin syövereistä. Tämän syksyn teemana voisi olla, kevyttä ja raikasta.

Tosiaan jos aion tuota painoa pudotella edes jonkin verran, niin pitää tosiaan ruveta kiinnittämään huomiota mitä sitä suuhunsa tulee laittaneeksi. Lounaalla kyllä yleensä tulee syötyä ihan terveellisesti ja maltilla, mutta kotona sitten tuppaa helposti lautaselle laitettua ei niin kevyttä ruokaa. Jos joku tietää hyviä ruoka-aiheisia sivuja tai muuten vaan haluaa kasvisreseptejä jakaa niin minua saa nykiä hihasta, niin fyysisesti kuin sähköisestikin.

Muutenkin ruoka ja ruokailu tulee muuttumaan, ennen on kuitenkin tehnyt ruokaa aina kahdelle ja nyt pitää ruveta muokkaamaan reseptejä niin, ettei tarvitse koko viikkoa syödä samaa ruokaa, tai sitten pitää ruveta laittamaan ruokaa pakastimeen. Toisaalta tunnen itseni aika hyvin ja olen huono syömään ruokaa pakastimesta. Ehkäpä parannan tapani.

Muutenkin pitäisi varmaan tehdä pientä ruokaremonttia ja katsella miten ja milloin syö. Tai sitten pitää vaan liikuntaa lisätä roimasti. Liikunnasta puheen ollen niin alkaa kyllä tanssijalkaa vipattaa. Eilen juteltiin lisää mahdollisesta tanssin testailemisesta ja kokeilemisesta. Samoilla linjoilla tunnutaan olevan ja varmaan tässä jossain vaiheessa uskaltaudutaan salille. Toki ensin pitää käydä läpi vähän missä mennään ja tutustua myös ystävän mieheen ja käydä läpi asioita, ettei synny vääriä käsityksiä ja väärinymmärryksiä.

Tosin jos innostun tanssista oikeasti, niin sitten kyllä aika varmasti joudun etsiskelemään uuden parin, sillä ystävälläni ei varmaan aika ja innostus ihan riitä sitten ihan kilpalattioille paluuta varten. Parin löytäminen tosin saattaa osoittautua haasteeksi, mistäpä sitä löytäisi semmoisen parin jonka kanssa tulee toimeen ja haluaa tällaisen puupökkelön, jonka kanssa melkeinpä pitää alkaa alusta ja rakentaa tekniikkaa 3 vuoden tauon jälkeen. No kai sellaisiakin neitosia täältä löytyy? Tosin ei nyt sentään mennä asioiden edelle vaan yritetään edetä askel kerrallaan vaikka tanssijalkaa kuinka vipattaisi.

Tanssikengät pois naftaliinista?

Minua on kysytty haluaisinko lähteä katselemaan ja kokeilemaan miltä se tanssi tuntuisi taas. Kysyjänä on ystäväni, jonka kanssa ei kyllä aiemmin ole tanssittu, mutta joka on kyllä kilpatansseja harrastanut.

Lupaudun, että aina sitä voidaan lähteä kokeilemaan salille. Kyseessä ei ainakaan vielä olisi täysipainoinen harrastuksen aloittaminen, vaan enemmänkin fiilistely ja tunnustelu. Toisaalta mukavaahan tuo on. Tosin pelkona on aina, että innostun tuosta enemmän kuin ystäväni ja halajankin sitten ihan kilpakentille. Toisaalta mitäpä sekään haittaisi, antaisipa lisäpotkua mun kilojen karistukselle ja kropan kuntoon saamiseen, että mahtuisin vanhaan frakkiini.

En kyllä tiedä mitä ensimmäisistä kokeiluista tulee. 4 vuotta on kuitenkin pitkä aika sille, ettei ole parketilla käynyt. En muista pahemmin kuvioita saati sitten muuten tekniikkaa. No hauskaahan sitä ollaan menossa pitämään. Pitää vielä jutella Ystäväni kanssa asiat puhki ja halki ja sopia missä mennään ja mihin päin.

Odotan kuitenkin innolla kokeiluja. Tosin voihan olla, että tämä projekti kuivuu kasaan enkä pääse tanssikenkiä kaivamaan ihan vielä naftaliinista, mutta se on sen ajan murhe.

Maailman tilaa ja ihmisten asenteita

Eilinen Prisma oli kaikesta saarnaavuudestaan huolimatta ihan mukavaa katsottavaa. Tai no mukava on ehkä hieman väärä termi. Kuitenkin maalailtiin maailman tuhoa ja muuta ei niin mukavaa. Siinä haastateltiin jotain tyttöä joka asuu Manhattanilla ja sen mielestä luonnon avaruutta kuvastaa hyvin se miten Broadway jakaantuu kahdeksi kaduksi 5th Avenuen kohdalla. Siis häh? Luonnonavaruutta kuvastaa täysin keinotekoinen ihmisen luoma maisema. Onhan tuo kohta tietysti hulppean näköinen, mutta ei se kuvaa luontoa millään tavalla. Ei siis olekaan ihme, että sanotaan ihmisten olevan vieraantuneita luonnosta, eivätkä käsitä kuinka paljon ekologisia palveluita luonto tarjoaa ja kuinka paljon oikeasti on maapallon hyvin voinnilla merkitystä.

Jos ajatusmalli oikeasti on tuollainen, kuin kyseisellä naisella, niin en ihmettele niin paljoa sitä kuinka välitinpitämättömiltä ihmiset välillä tuntuvat luonnon suhteen. Kaippa se ajatusmalli on sitten sellainen, että kerta kaupasta saa ja metrolla pääsee, niin ei meillä ole hädänpäivää. No en voi itseänikään kehua aina, kyllähän sitä on helppo moralisoida asuen itse kerrostalossa ja käyttäen palveluita siinä missä muutkin. Varsinkin välillä tulee ostettua ”turhia” asioita, ja tehtyä asioita jotka voisi tehdä toisin tai jättää tekemättä.

Ruokavaliotakin olen perustellut ekologiseettisin perustein, mutta silti en välttämättä jaksa aina miettiä onko käyttämäni ruokavalio kuitenkaan se ekologisin vai olisiko minulla varaa petrata. Toisaalta onko tarvetta hakea aina kaikkein ekologisinta vaihtoehtoa, vai riittääkö se, että yrittää parhaansa ja yrittää löytää tasapainon ekologisuuden ja kuitenkin mukavuuden välillä. Pitäisi jaksaa joskus kaivaa tutkimuksia lähialueella tuotetun luomulihan ja kalastetun kalan ekologisuudesta verrattuna kasvisruokaan, sillä noista aina välillä kuulee risteäviä väitteitä. Jos joku lukijoista tietää jotain lähdettä niin minulle saa vinkata.

Viikonlopun ruodintaa

Viikonloppu oli ja meni. Perjantaina olivat työkaverin bileet ja no tarkoitus oli ensin mennä limulinjalla, mutta sitten päädyin ottamaan kaapista yhden viski pullon, kun arvasin, että sinne tulee porukkaa, joille tuo maistuu. No olettamus osui oikeaan, kyllähän se pullo saatiin juotua, mutta itsekin join ehkä hieman liikaa.

Ongelma ei niinkään ole juomisessa, vaan siinä, etten pidä yleensä lopputuloksesta. No tällä kertaa kylläkin hauskaa oli ja mitään ihmeellistä ei tapahtunut, mutta tuppaan vaan muuttumaan kännissä ihmiseksi, jollainen en todellisuudessa ole. Jotenkin yritän tuoda itseäni liikaa esille ja olla keskipiste juhlissa. Tälläkin kertaa oli vastaavia maneereita ilmassa enemmän ja vähemmän, mutta toivottavasti muiden mielestä en vetänyt yli.

Lauantaina sitten vietettiin rääppiäisiä ja oli mukavaa. Muutamaan työkaveriin tuli tutustuttua perjantai-lauantai välisenä aikana paremmin kuin aikaisemmin. Ainakin minulla oli mukavaa lauantaina, syötiin juhlista jäänyttä ruokaa ja uunijäätelöä. Pelailtiin ja juteltiin niitä näitä. Kenties pitää jatkossakin yrittää löytää jotain vastaavia aktiviteetteja työkavereiden kanssa, pahemmin, kun ei vielä ole Kuopiosta seuraa löytynyt ja kun Entinen ensikuun alussa muuttaa omaan asuntoon ja jään yksin. Kaippa se on aika ruveta muodostamaan ystävyyssuhteita täälläkin. Suurin osa ystävistä on irkissä tai mesen päässä ja välillä tekee ihan hyvää vaan viettää aikaa ihan kasvotustenkin.

Joku voi varmaan saada käsityksen, että olisin yksinäinen, mutta toisaalta se on osaltaan myös omaa valintaa, mikä on mukavampaa kuin viettää päivä sisällä kuunnella hyvää musiikkia ja lukea kirja tai kaksi. Tosin ei sitä aina jaksa ja kaippa tässä pitää työntää pää ulos ovesta jos jossain vaiheessa haluaa löytää elämän toisen suuren rakkauden, tai edes jonkun josta välittää.

Kirjoittamisesta ja blogista

Pari päivää sitten sain perustettua tämän Pitkätukkahipin blogin. Enkä vielä oikein osaa hahmottaa mihin suuntaan tämä blogi karkaa ja tuleeko ohjaajasta vain matkustaja.

Ainakin ensimmäiset blogimerkinnät on ollut silkkaa ajatuksen virtaa ajatelmia, joita on yhdistänyt joku tietty teema, joka on lähtenyt jostain tapauksesta. Tuskin tulenkaan koskaan kirjoittelemaan paljoa noista tapahtumista itsestään, vaan blogini todennäköisesti tuleekin käsittelemään tapahtumien käynnistämiä ajatusketjuja ja mietteitä. Voidaan kai kliseisesti todeta tapahtuman olevan kivi, joka rikkoo veden pinnana saaden sen aaltoilemaan ja noita rengasmaisia aaltoja sitten tulee käsiteltyä blogissa.

En tiedä onko tapani kirjoitella ajatusvirtaa ongelma vai rikkaus kirjoittaessani tätä blogia. Toisaalta kenties se sopii tällaiseen kirjoiteluun. Saadaan teema jostain ja sitä lähdetään miettimään ja kehittelemään samalla kuin kirjoitetaan se ulos. Toisaalta se taas tuo ongelmana tekstin katkonaisuuden ja sen ettei se pysy yhtenäisenä. Tapani kirjoittaa on kuulemma rönsyilevä, asioita toistava, mutta toisaalta taas pääasiaa kiertelevä. Samoin tyylini tuppaa muuttumaan passiivista sujuvasti kolmannen persoonan kautta minämuotoon. Pahoittelenkin tässä jos en lukijan mielestä pääse asiaan. Toisaalta tämä kuvastaa myös sitä, että kirjoittaessani minusta tulee enemmänkin matkustaja, kuin kirjoitustyötä aktiivisesti ohjaava kirjoittaja.

Toisaalta vasta minulla on 3 merkintää blogissa ja neljäs tulossa. Kenties on aika vain rentoutua ja antaa blogin viedä mennessään. Toisaalta en usko, että blogini saavuttaa mitään suurta suosioita, joten kaippa se on hyväksyttävää, että annan blogin toimia kuljettajana ja itsekkäästi nauttia sen tarjoamasta kyydistä mielen sopukoihin. Toisaalta olisi kiva kuulla palautetta niiltä harvoilta ihmisiltä, jotka liftaavat kyytiin, että miltä matka maistuu ja olisiko matkustajilla toiveita suunnasta. Sillä toki vaikka Blogin kyydissä on kiva matkustaa, niin voi sitä välillä hienovaraisesti myös ohjata kohti haluttua suuntaa.

Joten loppu kaneettina voisinkin sanoa, että rohkeasi vaan kommentoimaan tekstejä. En minä palautteesta suutu ja mustaksi muutu.

Parisuhteettomuutta

Entisen äiti soitti ja jutteli asioita. Tästä pääsemmekin aiheeseen: Milloin pitäisi kertoa ihmisille, että olemme eronneet. Entisen kanssa päätettiin, että kunhan ollaan päästy omiin asuntoihin(tai lähinnä entinen pois nykyisestä yhteisestä), kerromme asiasta yleisemmin. Toki asiasta tietävät jo muutama ystävä ja osa työkavereista. Asian kertominen vanhemmille kuitenkin tuntuu asian "viralliselta" esille tuomiselta. Vanhempani tuntien siitä tulee aikamoinen höykytys.

10 vuotta on kuitenkin pitkä aika, yli kolmasosa kuluneesta elämästä, siinä itse kukin alkaa ottaa parisuhteen itsestään selvyytenä. Vanhempani ovat jo pitkään toivoneet, että minä ja Entinen olisimme tehneet heistä isovanhempia, mutta nyt kun kävikin näin. Osaan kuvitella heidän kuulustelut ja huokailut. Olisiko tarjolla vapaaehtoisia toimimaan viestinviejänä? Isoveljeni tosin tokaisee varmana: "Ai jaa." Ja jatkaa puhumista musiikista tai elokuvista olankohautuksen vielä hiipiessä ilmassa. Kuvittelisin että kenties suurimman ahdistuksen ja surun erostamme kokee pikkusiskoni, hänelle Entinen on kuitenkin ollut isosisko ja tietynlainen roolimalli. 10 vuotta yli puolet pikkusiskoni elämästä on Entinen ollut mukana auttamassa ja neuvomassa elontiellä.

Tietenkään ihmissuhteet eivät katkea heti lopullisesti, mutta ihmisten toiveet ja unelmat tulevaisuudesta kyllä murtuvat. Ihmiset, jotka tietävät meidän erosta saattavat ihmetellä Entisen ja minun nykyistä eloa. Olemme ystäviä edelleen, vaikka se tuntuu kliseeltä. Toisaalta ehkäpä tilanne muuttuu, kun muutamme erillemme, tai sitten ei. Olemme käyneet ulkona syömässä, elokuvissa, shoppailemassa ja yleensäkin oltu sekä juteltu asioista, kenties jopa enemmän kuin aiemmin. Elämä on jännää. Oliko välillämme jotain seiniä ja rajoja. Asioita joita ei käsitelty, kun olimme pari. Nyt kun ei ole enää paineita parisuhteen tulevaisuudesta tai onnistumisesta, molemmat voivat vapaasti purkaa ajatuksiaan ja sydäntään toiselle. Oliko tuossa kenties yksi suhteemme ongelmista? Kukapa tietää?

Tatuoinneista ja lohikäärmeistä

Eilen käytiin Entisen(en halua käyttää sanaa ex tai exä, ei vaan sovi mun korvaan) kanssa paikallisessa tatuointi liikkeessä kyselemässä ja katselemassa malleja ja Entiselle lupasivat luonnostella tatuoinnin toiveiden mukaan ensi viikoksi.

Itsellekin olisi tarkoitus tatuointi ottaa jossain vaihessa. Lupasin itselleni, että ensin laihduttelen tuon vatsan pois ja sitten hankin tatuoinnin. Tatuointi tulisi olemaan koko selän kokoinen ja teemaltaan lohikäärme. Länsimainen vai itämainen, oletettavasti näiden kahden hybridi. Lohikäärme on kiehtonut minua suunnattomasti pikku pojasta lähtien ja on ollut aina selvää, että jos otan tatuoinnin on siinä lohikäärme.

Lohikäärmeitä on käsitelty hyvinkin eri tapaan eri mytologioissa ja nykyaikaisessa fantasiassa. Perinteisissä länsimaisissa uskomuksissa on lohikäärmeet kristinuskon seuraksena liitetty paholaiseen ja näin ollen ne edustavat pahuutta. Esimerkiksi Ilmestyskirjan 12 luvussa Lohikäärme symboloi paholaista, jonka arkkienkeli Mikael voittaa taistelussa ja syöksee helvettiin.

Tämä seikka selventää, miksi länsimaissa lohikäärmettä yleensä pidetään pahana ja lohikäärmeen surmaaminen on sankariteko. Tosin Lohikäärmeet ovat olleet myös osa antiikin mytologioita. Ne on kuvattu väkivaltaisina alkuolentoina, jotka edustavat kaaosta, ollen näin uhka ihmiselle ja meidän järjestykselle ja sivistykselle.

Tosin itämaisessa mytologiassa lohikäärmeillä on aivan erillainen rooli. Kiinassa lohikäärme on sateen jumala ja myöskin symboloi keisaria. Kiinan ensimmäisen keisarin kerrotaan tarun mukaan saaneen alkunsa lohikäärmeestä. Lohikäärmeitä palvotaan ja niitä arvostetaan.

Fantasiakirjallisuudessa taas on monia eri lähestymistapoja lohikäärmeisiin osa kirjoista käsittelee lohikäärmeitä pahoina ja hyvinkin perinteiseen länsimaiseen tapaan, kuten Tolkien kirjassaan Hobitti, eli sinne ja takaisin. Smaug kultainen on lohikäärmeistä viimeinen. Smaug on vallannut kääpiöiden yhden asuinvuoren. Smaugia lähtee surmaamaan Bilbo Reppuli eräiden sattumusten kautta Gandalf-velhon Thorin Tammikilven ja tämän 12 kääpiötoverin kanssa.Muutenkin Tolkienin Keskimaassa lohikäärmeet ovat pahoja olentoja, jotka Morgoth on luonut palvelijoikseen sodissa muita jumalia vastaan.

Toisaalta taas Dragonlance kirjasarjoissa lohikäärmeitä on niin hyviä kuin pahoja. Ursula Le Guin taasen käsittelee lohikäärmeitä Maameri sarjoissaan ikiaikaisina viisauden haltioina, joiden suhtautuminen ihmiseen on hyvinkin neutraali.

Mitä Lohikäärme minulle sitten merkitsee niin paljon, että sellainen pitää ikuistaa ihoon. No eniten varmaan siinä on voiman ja viisauden palvontaa, kuvastaahan tuo mytologinen olento molempia näitä asioita. Kysymys ei ole lohikäärmeestä pahan, vaan eneminkin symboloimassa kaaosta. Toisaalta se on myös merkkinä muutoksesta ja uuden suunnan lyötämisestä. Kenties hieman toteemieläimen kaltaisena luotsaamassa minua eteenpäin löytämään paikkani maailmassa. Toisaalta tatuointina se on on myös merkki omien näkymättömien rajojen ylityksestä ja monien vuosien pyörittelyn jälkeen konkreettisesta teosta ja tatuonnin ottamisesta.

Se tälläkertaa tatuoinneista ja lohikäärmeistä.

Ensimmäinen räpellys

Nyt on sitten blogi pystyssä. Katsotaan kuinka kauan innostus blogittamiseen pysyy, vai onko tämä vain hetken mielijohde.

Tavallaan tämä blogi on osa elämäni muutosta ja päätöstä ottaa uusi alku elämään ja tehdä asioita, joita on pyöritellyt mielen perukoilla. Suurin syy uuden elon alkuun on 10-vuotisen parisuhteen päättyminen ja siitä seurannut elämänmuutos.

Kertomuksia muista muutoksista ja muutenkin elosta ja ajatuksista tulee päivittymään tähän blogiin satunnaiseen tahtiin. Katsellaan kuinka aktiivinen olen.