Tänään oli taas töissä päivä, kun ei suju mikään. Melkoisen turhauttavaa huomata, että oot tehnyt 2 viikkoa duunia ja sitten kuitenkin yksi pienen pieni virhe aiheuttaa lähes kokonaan tuon työn epäonnistumisen. Vielä, kun tietää, että tuo virhe on löydettävä ja korjattava, joka ei tänään onnistunut millään. Joskus ei vaan suju niin ei suju.
No loppujen lopuksi päivä taitaa kääntyä plussan puolelle. Hemmottelin itseäni ostamalla uuden paksun ja pehmeän kylpytakin vanhan virttyneen korvaajaksi. Nyt onkin mukava kirjoitella blogia, kuunnella hyvää musiikkia ja nauttia teestä suihkun jälkeen kääriytyneenä pehmeään kylpytakkiin. Toisaalta tiedän paljon epämukavampia tapoja viettää iltaa ennen nukkumaan menoa.
Epämukavuudesta onkin hyvä siirtyä tönköllä aasinsillalla illan elokuvan ruotimiseen. Kirjeitä Iwo Jimalta oli aivan loistava kuvaus toisaalta ihmisistä sodan keskellä, mutta myös sodan turhuudesta ja siitä, kuinka paljon on uhrattu sotien eteen tälläkin pienellä pallolla. No toisaalta ei voida sanoa, että maailman sodat olisivat olleet turhia, tai tarpeettomia, mutta kyllä niistä pitäisi ottaa opiksi ja yrittää välttää vastaavat selkkaukset. Toisaalta 2. Maailmansodan jälkeen on kuitenkin ollut jatkuvasti selkkauksia tai sotia ympäri maailmaa. Tälläkin hetkellä Irak, Israel ja Gazan alue, Afrikan jatkuvat selkkaukset... lista tuntuu loputtomalta. Toisaalta jokaiseen selkkaukseen ja sotatilaan on varmasti moniakin hyviä syitä molemmilla osapuolilla, mutta helpottavatko ne järkisyyt niiden tuskaa, jotka ovat menettäneet läheisensä tai niitä, jotka ovat rampautuneet loppuelämäkseen. No leffaan kuitenkin takaisin, tuppaa ajatukset kääntymään ihan muihin asioihin näin iltaisella. Kertomus oli siis japanilaisten puolelta kuvattuna Iwo Jiman taistelu, jossa selkeästi alivoimaiset japanilaiset, yrittävät pitää Iwo Jiman saaren, jottei Yhdysvallat saisi sillanpääasemaan läheltä Japanin pääsaaria. Elokuva oli brutaali kuvaus sodasta, jossa ei turhaan siloteltu sodan raakuutta ja väkivaltaa. Eastwood oli kuvannut kuitenkin ihmisen todella kauniisti ja koskettavasti sodan keskellä.
Elokuvassa myös kuvattiin, kuinka osa japanilaisten sotilaista ja komentajista tappoivat itsensä saadakseen tappion kärsittyään kunniakkaan kuoleman. Toisaalta elokuvan päähenkilö ei tätä tehnyt vaan piti lupauksensa lähes toivottomassa tilanteessa, jonka oli antanut syntymättömälle lapselleen, että isä tulee takaisin.
Voidaankin kysyä japanilaisen kulttuurin valossa, oliko päähenkilö siis pelkuri, joka ei tappanut itseään kunniakkaasti epäonnistuttuaan puolustamaan pyhää Japanin maaperää, vai aidosti rohkea, joka piti lupauksensa ja taisteli eloonjäämisensä puolesta, jotta näkisi perheensä vielä.
Välillä tuntuu, että maailman on sairas paikka, jossa pitää vain yrittää tulla toimeen ja löytää oma pieni palasensa kauneutta ja pitää siitä kiinni. Ja senkään takia ei pitäisi murjottaa pikkuasioista, kuten huonosti menneestä työpäivästä. Niitä tulee ja menee, seuravana päivänä on jo paljon parempi. Ja ei tuo palanen kauneutta ainakaan murjottamalla löydy.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti