Tarvehierarkiaa ja taidetta

Pitkästä aikaa aloin pohtimaan muitakin asioita kuin treffejä ja ihastuksia, joten ohessa ajatuksia työnteon järkevyydestä tarvehierarkiasta, ystävyydestä, rakkaudesta ja taiteista.

Miksipä sitä ihminen työtä tekee? No minulle se on kuitenkin osa sosiaalista elämää ja kiva että on mukavia työkavereita. Tykkään kyllä myös tosi paljon työstäni, vaikka joskus sitä miettii, ettei saa aikaiseksi mitään oikeasti merkittävää tai tärkeää. No ehkäpä se tärkeys ja merkittävyys pitää sitten löytää arkisista asioista ja teoista. Ihmisten saaminen hymyilemään ja ehkäpä myös ihmisten haastaminen ajattelemaan asioita toiseltakin kantilta on se mikä on sitten se millä saa edes jotain muutosta aikaiseksi tai ainakin maailmasta yhtä hymyä rikkaamman paikan. Töistä toki saa rahaa, että pystyy olemaan mukavasti ja suhteellisen vapaa rahahuolista, helpompi hymyillä, kun ei tarvitse miettiä mistä saa ruuan huomenna eteensä. Kai ne ovat tarvehierarkian juttuja. Voi olla vapaampi nauttimaan tarvehierarkian ylemmistä tasoista, kun työn kautta perustarpeet ei aiheuta päänvaivaa. Toisaalta nyky-yhteiskunnassa, ainakin suomessa, alimmat portaat ovat melkein kaikilla jollain tavalla kunnossa, vaikkei olisikaan töitä tai toimeentuloa. Tietenkin itsekunnioitus ja yhteiskunnan ulkopuolelle joutumisen pelko voisi kalvaa, jos pitkään joutuisi olemaan työttömänä. Varsinkin jos muutenkin olisi yksin. Nyt tuli mieleen Jarkko Martikaisen osuva lyriikka kappaleesta. ”Jos mulla, menisi todella huonosti”.

Jos mulla menisi
todella huonosti,
niin moni ystävyys siihen loppuisi.
Voisin ovelle mennä
mut enhän sentään yöksi.

Niin monet toverit
ja hyvät kaverit
naamat nyreinä pahaa puhuisi
kuinka sujuva seura
on vaihtunutkin työksi…

En mitään tarkoita.
Mä olen kunnossa.
Kiltisti ruodussa kaikkea hääräilen.
Mutta huomisen suuntaa
ei kukaan meistä tiedä.

Mä olen hilpeä,
kiillotan kilpeä,
vaan jos sattuma saapuu määräillen,
että nyt siltä kilvet
ja kunniakin viedään

niin mitä mä teen?
Mä en tiedä mitä mä teen
Jos niin käy,
mitä mä teen?
Mä en tiedä, mitä mä teen

Ja siksi

Etsin täältä maasta
palastani taivaasta;
jotain, mihin uskoa
ja mihin tukeutua,
jotta
sitten jos oon pihalla
eikä mua kaivata
niin se nyt sentään kaipaa mua.

Mä olen apina.
Sä olet apina.
Peilikuvia täältä etsitään.
Ja jos löydetään, niin nimetään
ne ystäviksi.

Vaan lauman luonne on
joskus koruton:
käy yhden häilyntä muita hämäämään
ja sen nimihän piirrellään
vetten vietäviksi…

Jos niin käy,
Mitä mä teen?
Mä en tiedä mitä mä teen…

Ja siksi

Etsin täältä maasta
palastani taivaasta;
jotain, mihin uskoa
ja mihin tukeutua,
jotta
sitten jos oon pihalla
eikä mua kaivata
niin se nyt sentään kaipaa mua.


-- Jos mulla, menisi todella huonosti – Martikainen, Jarkko

Anteeksi lyriikka spammi, mutta minulla on paha tapa yrittää johdatella ihmisiä kappaleisiin, joista pidän tai jotka muuten vaan sopii aiheeseen josta kirjoittelen. Tuo biisi vaan on jotenkin osuva kuva siitä, että kuinka voi helposti tippua tyhjän päälle vaikka olisi kavereita ja ystäviä. Toisaalta se, että se yksi jota rakastaa niin pysyisi myös niissä alamäissä rinnalla. Tosin, jos ajattelee biisiä toiselta kannalta, löytyy siitä myös pakon omaista tarvetta löytää joku joka välittää vaikkei muut välittäisikään, että olisi ainakin se yksi. Rakkaudesta viis kunhan ei jää yksin.

Lyriikoiden tulkitseminen on hauskaa puuhaa ja jotenkin hyvien lyyrikoiden teksteistä löytää uusia puolia ja ulottuvuuksia, kun huomaa jonkin uuden näkökulman asiaan. Kai se on vähän sama asia, kuin se, että jokaiselle ihmiselle elokuva on omanlaisensa kokemus. Kaikki tulkitsevat ja elävät sen mukana eri tavalla. Sen takia pidänkin elokuvista, musiikista ja kirjoista, jotka eivät ole liian alleviivaavia ja ohjailevia, että tätä tässä nyt yritetään kertoa tajua se jo. Vaan jätetään tilaa sille, miten kukin tuon teoksen kokija sen tulkitsee ja ymmärtää. Sen takia tavallaan kuvataide on haastavaa ja runous. Ne ovat hyvinkin tiivistettyjä tunteita ja ajatuksia. Ja tuosta hyvin rajoitetusta tilasta johtuen ne eivät sorru alleviivaukseen ja kokijan johdattelemiseen. Tosin niiden kanssa peuhaaminen sitten vaatiikin keskittymistä, vaivaa ja aikaa.