Päivitystä

Jotenkin tuntuu blogitteluun tulevan aina välistä kuukauden parin taukoja. Nyt on kai taas aika kirjoitella ja päivittää kuulumisia. Pitäisi varmaan aloittaa kertauksella mitä kaikkea sitä onkaan tapahtunut toukokuun jälkeen.

Tässä muutamassa kuukaudessa onkin ehtinyt tapahtua paljon asioita ja mukaan mahtuu niin musiikkia kuin myös rakkautta. Ensimmäisenä voisi mainita Sweden Rock festarin, joka järjestettiin kesäkuussa lähellä Ronnebyta. Sweden Rock oli loistavasti järjestetty festari, josta jäi kyllä hyvät muistot ja ajatus, että tänne voisi joskus myös palata. Erityisesti Judas Priestin keikka oli näkemisen arvoinen. Samoiten muutamia itselle uusia artisteja päätyi ihan levyhyllylle asti. Disturbed ja Volbeat tekivät vaikutuksen ja yllättivät iloisesti. Minusta yksi festarien annista onkin uusien bändien löytäminen. Muutenkin kyllä Ruotsin reissu laajensi jo ennestään laajaa musiikki kokoelmaani. Mukaan tarttui edellä mainittujen yhtyeiden lisäksi monia uusia tuttavuuksia. Lisäksi jotkin tutut saivat uusia merkityksiä ja niihin takertui paljon uusia muistoja. Sweden Rockin lisäksi tänä kesänä on nähty myös Iron Maiden ja viimeisimpänä Deep Purple eilen. Noita rockin suuria nimiä onkin siis tälle kesälle kasassa jo hyvä annos.

Musiikin lisäksi Ruotsin reissusta jäi paljon muutakin käteen. Uusia ystäviä, mukavia muistoja ja jäipä ruotsiin 14 kg läskiäkin. Näin jälkikäteen mietittynä reissu oli minulle todella antoisa ja tarpeellinen. Sitä taas kerran on saanut uusia tapoja katsella tätä maailmaa. Tietysti niin hassua ja outoa se onkin niin Ruotsissa ollessa tuli tutustuttua myös Neiti R:n ja nyt viime viikonlopusta asti olemme olleet avoliitossa, elikkäs saman katon alle sitä tuli muutettua. Olisin kyllä kovasti kummastellut ja jopa naureskellut, jos joku olisi tammikuussa sanonut faktana, että muutan elokuussa yhteen oman kullan kanssa reilun 90 neliön asuntoon, ja lisä bonuksena kaksi koiraa. Toisaalta asiat vain tapahtuu ja tuokin asia vain tapahtui. Tärkeintä kuitenkin oli se, että meistä molemmista tuntui se hyvälle ja luonnolliselle. Tämä viikko onkin sitten purettu tavaroita ja yritetty löytää kaikelle oma paikkansa. Hiemanhan tuo on hakemista ja uskonkin, että vielä huonekalut ja muutkin tavarat hieman vaihtavat paikkoja ennen kuin se oikea järjestys löytyy.

Pikkuhiljaa tässä varmana myös elolle löytyy se oma järjestys, pikkuhiljaa yhdessä olon opettelua ja arkirutiineiden luomista. Varmaankin tulee hetkiä jolloin ei helposti palaset loksahda paikalleen toisen kanssa ja toisen rytmien ja tekemisien kanssa, mutta kompromisseilla ja luovuudella niistäkin pääsee yli. Syksyn tullen tässä pitäisi alkaa varmaan tosissaan miettiä, minkä lajin tai lajien kanssa sitä aikoo viettää aikaansa kotona olemisen ja koirien lenkittämisen ohella. Jotenkin kaipaan jotain uutta suuntaa ja tekemistä. Kilpatanssia lupasin kokeilla testailu mielessä uudestaan ystävän kanssa, mutten kovin tosissani ainakaan vielä. Aikaa se veisi varmaan hieman liikaa, mutta jos silloin tällöin kävisi treeneissä. Saa nähdä innostuuko siitä yhtään, vaiko tuntuuko se jotenkin sellaiselta, että se oli kivaa silloin joskus, mutta nykyisin taakse jäänyttä elämää. Toinen laji, jota olen miettinyt, on Capoeira, siinä olisi kuitenkin hieman tanssillisia elementtejä mukana. Juokseminen jatkuu harrastuksena varmaankin miten aika ja muut treenit antaa myöten lenkeillä käymisen. Syyskuun kuudentena on tarkoitus Kuopio maratonilla juosta puolikas maraton. Hieman jännittää kyllä mennä ensimmäistä kertaa ”kisaamaan” juoksussa. Tokihan tuo on omaan tahtiin juoksemista ja se kisaaminen lähinnä oman aikarajan saavuttamista. Silti on kyllä kiva tuollaistakin kokeilla. Eihän sitä tiedä jos ensi vuonna kokeilisi kokonaista maratoniakin.
Pitänee yrittää nyt löytää arjesta myös hieman aikaa ja energiaa taas blogitteluunkin, ettei tällaisia monen kuukauden välejä pääsisi taas syntymään. Innolla kuitenkin odottelen mitä taas tulevaisuus tuo tullessaan.

Ajatuksia junassa

Taas kerran olen junassa matkustamassa pisteestä a pisteeseen b. Tällä kertaa Kööpenhaminan lentokentältä Ronnebyhyn. Viikonloppu on taas ohitse ja kuten aina se livahti aivan liian nopeaan. 

Neiti R:n leikkaus meni hyvin ja toipuminenkin on sujunut mallikkaasti, joten siltä osin voi huokaista helpotuksesta. Onni onnettomuudessa oli se, että olin tämän viikonlopun Kuopiossa, niin pystyin hoivaamaan neiti R:ää ja koiria. Muutenkin viikonloppu meni rauhaisissa merkeissä Neiti R:n luona ollessa. 

Tässä suhteessa on ihanaa ja meitä molempia kummastuttava asia se, että toisen kanssa on niin helppo ja luonteva olla. Olemme kuitenkin tunteneet vajaan 3kk ja nähneet yhteensä 4 viikonloppuna. Silti tuntuu kuin olisimme tunteneet pidempään ja tuntisimme toisemme paremmin. Toisaalta siitä syystä kerta kerran jälkeen tuntuu raastavammalta ja ikävämmältä lähteä pois toisen luota. Sydän pakahtuu ja haluaisi jäädä toisen luokse jo elämään sitä arkea ja normaalia elämää. 5 viikkoa sitä olisi vielä kärsittävänä. Siihenkin väliin vielä ehtii onneksi vielä yhden viikonlopun käymään Suomessa. Joten odotus ei ole aivan niin pitkä. 

Eilinen ilta oli ihana. Vaikka ilmassa oli eron haikeutta tai ehkäpä juuri siksi, sängyssä juttelimme kaikenlaisia juttuja ja nauroimme ja kikatimme väsyneinä. Vaikka molemmat tiesivät, että aamulla on aikainen herätys ja minun täytyy lähteä kohti Ruotsia, niin emme halunneet käydä nukkumaan. Juttelimme niitä näitä ja olimme onnellisia siinä hetkessä toinen vierellä. Jotain semmoista, jota voi vaalia ja hoivata erillään olo hetket. Muisto jonka avulla voi kuvitella toisen lähelle, kun puhutaan puhelimessa tai höpötetään mesellä. 

Juna tuntuu jotenkin sopivalle paikalle miettiä tämän hetkistä tilannetta. Tammikuussa sitä mietti, mihin sitä olisi menossa ja missä sitä haluaa viettää elämäänsä. Nyt ei oikeastaan enää noita mietteitä edes ole. Odottaa vain tulevaisuutta Neiti R:n kanssa. Silloin mietti, sulkevatko valinnat joita teen tiettyjä ovia lopullisesti ja jotkin mahdollisuudet jää käyttämättä. Puntaroin ja pohdin ja olin ahdistunut mitä oikeastaan haluankaan elämältä. No nyt on tavallaan noita päätöksiä tehty osittain huomaamatta ja sattuman oikusta. Varmasti joitain ovia sulkeutui, mutta ne, jotka avautuivat, tuntuvat oikeilta ja lupaavilta. Katsotaan mitä nyt näiden valintojen ja päätösten kautta syntyy. Kaikki on taas tapahtunut hyvinkin monen pienen sattuman kautta. Jotenkin kai se voisi olla lannistavaakin ajatella kuinka vähän sitä voikaan itse vaikuttaa siihen mitä tapahtuu ja mitä elämä heittää eteen. Toki silloin jos elämä heittää kaksi ihmistä yhteen ystävinä tai rakastavaisina niin siihen suhteeseen ja sen syvenemiseen tai katkeamiseen suurin vaikuttaja onkin sitten taas itse toisen kanssa. Sattuman oikusta siis elämä heittää kaksi ihmistä risteykseen ja siitä sitten yhdessä voi jatkaa tietä eteenpäin. Toki tiellä tulee vastaan risteyksiä ja mutkia, mutta olkoon sanat ja teot kartta ja kompassi, joka ohjaa ihmisiä niiden risteyksien läpi samaan suuntaan.

Tietenkin osansa tässä näyttelee rakastuminen ja sen aiheuttamat tunteet. Toisaalta miksi pitäisi aina ajatella asiat loppuun asti. Joskus sitä voi vaan antaa vallan sydämelle ja elää tässä hetkessä odottaen mitä tuleva tuo tullessaan. Eihän sitä tiedä kuinka kestävä tämäkään suhde on tai mitä se tuo tullessaan, mutta tuntemukset ja väreilyt ovat hyvät. Jotenkin kaikki on vaan toiminut tähän asti niin hyvin yhteen. Välillä tuntuu, että hieman liiankin hyvin. Alkaa etsimällä etsiä sitä piikkiä, joka jokaisessa ruusussa on. Ei uskalla aivan täysin luottaa ja antaa mennä. 

Huolta ja ahdistusta

Elämä välillä kyllä heittelee miten haluaa onnellisesta viikonlopusta ahdistukseen, huoleen ja epätietoisuuteen. Pääsin viettämään yllätys viikonloppua Kuopiossa, kun tuli työkeikkaa suomeen. Viikonloppu olikin aivan ihana ja meillä oli Neiti R:n kanssa hauskaa, käytiin hieman bailaamassa ja tanssimassa lauantaina ja pidettiin muutenkin kivaa yhdessä. Sitten sunnuntaina alkoi Neiti R:n jo tiedossa oleva vaiva oireilemaan ja sunnuntai meni sitten huolehtiessa, että pärjääkö Neiti R miten ja mitä itse voisi tehdä, kun toisella on kipuja ja paha olla, muuta kuin silittää ja sanoa, että kyllä se siitä ja pitää seuraa. Jotenkin toisen ihmisen kivun edessä on voimaton, kun ei oikein voi tehdä mitään vaikka kuinka haluaisi. No minun piti sitten siitä alkuillasta lähteä sitten junalla kohti toista kaupunkia töiden perään, ja juna matka meni sitten tekstaillessa ja soitellessa ja huolehtiessa, miten Neiti R pärjää ja voi. Onneksi kuitenkin Neiti R:n äiti ja veli pääsivät käymään ja viemään koiruudet lenkille ja hieman katsoa miten Neiti R pärjäilee. 

Aamulla neiti R sitten meni KYS:n ja siellä sitten verikokeiden tulos oli, että tulehdus arvot ovat sen verta kohollaan ja kivut pahat, että ei muuta kuin leikkauspöydälle. Päivä menikin sitten taas töissä jotenkuten ja yrittäen taas piristää Neiti R:n oloa tekstareilla ja juteltiinkin pariin otteeseen puhelimessa. Viimeisen kerran Neiti R soitti vielä vähän ennen kahdeksaa, että ei ole vieläkään päässyt leikkaukseen, ja samalla häntä sitten tultiin hakemaan. Nyt odotellaan sitten kuulumisia ja tuloksia leikkauksesta. Tosin se menee hyvin todennäköisesti aamuun, joten yö menee varmaan miettiessä kaikkia hullutuksia. 

Jotenkin ei vaan pysty miettimään oikein mitään muuta, kuin että miten Neiti R voi ja miten se muuten pärjää. Vaikka eihän minusta siellä mitään varsinaista hyötyä olisi, niin silti tuntuu tuskaiselta vaan istua hotellihuoneessa ja odottaa uutisia. No Neiti R on hyvissä käsissä ja toivotaan parasta ja odotellaan, eipä tässä muutakaan voi. 

Tällaisessa tilanteessa kyllä huomaa kuinka nopeasti ovat tunteet toista kohtaan kehittyneet ja kuinka paljon toisesta välittääkään. Toivoisi vaan, etät voisi olla toisen luona ja pitämässä edes kädestä jos ei muuta voisi. Onneksi on sentään ensi viikonloppu vielä Suomessa ja ehdin sitten kuitenkin olemaan vielä Neiti R:n kanssa ja pitämään edes alkuun vähän huolta hänestä ja hoitaa koiria ja käyttää lenkillä. Taas on tilanne, että toivoisi tuon Ruotsin reissun olevan jo ohi niin kuin se olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan ollutkin jo. Kohtalon ivaa, että tapasin Neiti R:n juuri sen jälkeen, kun olin päätökseni jatkosta jo tehnyt ja nyt sitten joutuu elämään sen kanssa. Vaikka se kuinka tuntuisi pahalta ja väärältä. No pitää yrittää pitää huolta ja huomioida Neiti R:ää etänä. Onneksi on puhelimet ja tekstiviestit kulkevat. 

Ei oikein tänä iltana ajatukset luista näitä ajatuksia pidemmälle, joten ei blogitukseenkaan oikein saa muuta juttua. Ikävä ja huoli vaan puristaa rintaa ja kyyneleet puskee väkisin silmiin. Ajatukset vaan menee outoja ratoja ja miettii mikä kaikki voi mennä pieleen. Taidan tästä vetäytyä kohta sängyn pohjalle musiikin pariin. Huomenna asiat kuitenkin näyttää erilaiselta ja tietää miten leikkauksessa kävi. 

Kuulumisia

Pitäisi varmaan kertoilla vihdoin ja viimein miten tuo vapun reissu Neiti R:n luokse meni. Oikeastaan kaikki meni paremmin kuin olisi voinut edes toivoa. Kaikki jännitys ja epävarmuus olivat loppujen lopuksi aivan turhaa. Oikeastaan minua jännitti siihen asti, kunnes näin Neiti R:n ja sen jälkeen kaikki olikin jotenkin ”oikein”. Neiti R:n kanssa pystyi olemaan oma itsensä ja ilman mitään paineita. Jokseenkin hassua sikäli, että nähtiin kuitenkin vasta toisen kerran. Ensimmäiset treffit kuitenkin olivat olleet ”vain” seitsemän tuntia. Nyt toiset treffit olivatkin 5 päivän ja 4 yön mittaiset. Toki olimmehan höpötelleet mesessä pitkään ja jutelleet periaatteessa lähes kaikesta, joten kyllähän toisen jo tietyllä tapaa tunsi. Kuitenkin tapaaminen ihan kasvotusten on aina eriasia kuin jutella tekstin välityksellä. Onneksi kuitenkin kaikki kuitenkin sujui aivan loistavasti eikä mitään turhia jännitteitä tai epäröintejä ollut oikeastaan juuri lainkaan.

Omat tunteet kuitenkin hieman ovat outoja minullekin. Edes Entisen kanssa en näin nopeasti tuntenut näin voimakkaasti ja näin nopeasti. Paras osoitus tästä taisi olla se, että lipsautin sitten lauantaina ne kaksi sanaa joita yleensä panttaa ja miettii voiko noin toiselle sanoa ja miten toinen niihin reagoi. Sanoin siis Neiti R:lle, että ”rakastan sinua”. Ne vain lipsahtivat suustani. Onneksi ei Neiti R kuitenkaan singonnut tangentin suuntaan pakokauhun vallassa, vaan halasi minua ja vastasi samalla tavalla. 

Täällä siis on tilanne se, mitä eräs ystäväni kuvasi sanoin: ”hyi yäk, mitä ällösöpöilyä”. Sitähän tämä kyllä on ollut. Jokseenkin tässä nyt tulee elettyä jalat tukevasti irti maasta ja odottaa vaan taas päivää, että näkee Neiti R:n uudelleen. Jotenkin ne pusut ja halit mesen välityksellä, ei kuitenkaan ole sama asia kuin fyysinen läheisyys. Olla vaan toisen kanssa ja halata sekä pitää hyvänä, toki olla myös hyvänä pidettävänä. Toisaalta välillä jokin pieni ääni sanoo, että tämä on liian hyvää ollakseen totta, että kyllä sä kohta taas tiput korkealta ja kovaa. Jotenkin sen äänen kuitenkin osaa hiljentää ja sanoa, että nautitaan nyt näistä hetkistä. 

Toinen asia, mikä pääsi yllättämään, oli se, kuinka paljon pidin Neiti R:n koirista. Olen kyllä aina pitänyt eläimistä ja koirista varsinkin, mutta Neiti R:n ohella nuo karvaiset otukset hurmasivat minut. Tosin se taisi yllättää myös Neiti R:n, sillä kun sanoin, että sen koiruudetkin ovat ihan ihania ja minulla on niitäkin hieman ikävä, tokaisi Neiti R, että hän oli sitä pelännyt, etten voisi sietää niitä tai muuten olisin nuiva niitä kohtaan. Se mitä hän oli odottanut, oli että korkeintaan sietäisin niitä, ja hyväksyisin lähinnä osana pakettia pakollisena pahana. Tosin taisi se tulla kuitenkin jo selväksi sen vierailun aikana, että kyllä niiden kanssa hyvin tulin juttuun. 

Kaiken kaikkiaan asiat ovat menneet aika paljon eritavalla, mitä mietin vielä tammikuussa, kun mietin mihin suuntaan tästä pitäisi mennä ja Tampereellekin muutto oli hyvin suurella todennäköisyydellä edessä. Niin sitä vaan tilanteet muuttuu. Outojen sattumusten kautta kai sitä voi itselleen löytää sen toisen puolen ja ehkäpä vielä silloin, kun sitä vähiten odottaa. Ikäväkin on siitä outo tunne, että se raastaa ja repii sisältä, silti se tunne on tervetullut, koska se kertoo, että oikeasti välittää toisesta ihmisestä ja haluaa päästä toisen luo. Toki minua varmaan suurin osa pitää nyt ihme haihattelijana ja ajattelee, että tuo nyt on vain tuota ensi huumaa. Kyllä se todellisuus meidän hipinkin taas jossain vaiheessa tavoittaa. Kyllähän sen itsekin tietää, että tämä on vain alku huumaa ja innostusta, mutta kuitenkin sitä toivoo ja jaksaa uskoa siihen, että kaikki kuitenkin pysyy hyvänä ja täydellisenä tällä kertaa, ettei paha maailma koskaan tule meidän väliimme. Kuitenkin edessäpäin suurena tuntemattomana odottaa arki ja asioiden arkipäiväistyminen. Nyt kaikki on hyvin ja ihanaa, kun toista näkee viikonlopun silloin tällöin. Kuinkas sitten, kun palaan takaisin suomeen ja toisen näkee melkein aina, kun haluaa. Alkaa nähdä toisessa myös niitä negatiivisia asioita ja puolia jotka kenties ärsyttää ja alkaa käydä hermoille. Tosin en vielä edes halua ajatella noita asioita. Ne tulevat eteen sitten, kun ovat tullakseen. 

Ehkäpä vielä tähän muutama sananen laihdutusprojektista, nyt tuli täyteen se maaginen 10 kiloa pudotettua. Vielä olisi hieman matkaa siihen, että voisi sanoa olevansa tyytyväinen painoonsa ja siihen mitä näkee peilistä. Kuitenkin tästä on hyvä jatkaa pienin askelin tavoitteeseen. Tälläkin viikolla on tullut juostua 36 kilometriä ja yhteensäkin juoksulenkeissä meni jo 400 km raja rikki. Hyvälle siis näyttää ja tuntuu. Palautetta on kuulunut monelta taholta, kuinka näytän paremmalle, mutta mikä on pääasia, minusta itsestäni tuntuu paljon paremmalle. 

Yritän taas kerran parantaa blogailu tahtiani, mutta päivät ja varsinkin illat tuntuvat kuluvan nopeaan ja huomaan päivien vain kuluvan. Toisaalta se on ihan positiivista enää 7 viikkoa ja pääsen takaisin Suomeen ja lähelle Neiti R:ää. Toivotaan, että se arkikaan ei sitten iske kylmää suihkua päin kasvoja. Luottavaisin mielin siis yritän siis katsoa tulevaisuuteen. 

pitkästä aikaan

Eipä ole taas hetkeen tullut blogiteltua. Huhtikuu on lopuillaan ja yhtään blogimerkintää ei ole tullut sitten maaliskuun alun. Niitä on jo pikkuhiljaa alettu kaipailemaankin. Hieman päivitystä tilanteeseeni siis varmaan on paikallaan kertoilla. Olin tosiaan alku vuodesta hyvinkin päättäväisesti lähtemässä Kuopiosta kohti uusia seikkailuja ja palailemassa Tampereelle. Nyt kuitenkin asiat ovat kovasti muuttuneet. Siihen on parikin syytä

Tapasin Neiti R:n pääsiäisenä, ja jotenkin vaan se oli ihastumista tai rakkautta ensisilmäyksellä. Tai no olimme kyllä jo mesetelleet viikon verran ennen tapaamista. Joten tavallaan tiesin, että meillä voisi synkatakin ihan hyvin ja olimme jo jutteluissa olleet samoilla aalloilla. Kuitenkin se ensimmäinen tapaaminen, joka tapahtui niinkin romanttisesti kuin linja-autossa, sai pulssin kiihtymään ja hymyn huulille. Siitä sitten asiat ja juttelut rullasivat mukavasti aina aamuyöhön asti, sitten Neiti R saattoi minut kotiin kahden bokserin kanssa. Tosiaan asumme noin kilometrin päässä toisistamme ja varmaankin olemme monesti nähneet tai melkein törmänneet, mutta silti tarvitsi internetin siihen, että tutustuimme toisiimme. Mainosta lainatakseni; ”kuules juippi, tää on nykyaikaa.” Sen jälkeen olemme jutelleet edelleen Mesen välityksellä joka ilta ja pitkin päivää myös. Nyt olen menossa vapuksi Neiti R:n luokse 4 päivää yhdessä oloa. Tänään siihen on päiviä jäljellä 6 ja tekisi mieleni jo alkaa kohta laskea tunteja siihen, että jälleen nähdään. En malta pysyä paikallani ja olo on kuin pikkupojalla. 

Toinen asia on sitten se, että olen hakenut töissä uutta tehtävää, tosin eipä se niin paljoa vanhasta eroa, mutta toki lisää vastuuta ja uusia tehtäviä. Sen lisäksi sain todella positiivista palautetta, siitä miten olen vuoden aikana suoriutunut tehtävistä ja hommista töissä. Osittain kuulemma ylittänytkin odotukset mitä työnantajalla oli. Muutenkin olisi kiva kuitenkin jatkaa Kuopion toimistolla eloa ja oloa.

Muutenkin ehkä tuntuu siltä, että Kuopiossa voisi kuitenkin olla ihan mukavaa pidemmän päälle. Loppujen lopuksi pikkuhiljaa alan saada kavereita ja työyhteisöönkin alan integroitumaan mukavasti. Mikäs kiire tässä on mihinkään lähteä. Katsellaan ja elellään. Sittenhän sen näkee jossain vaiheessa mihin sitä päätyy elämässään.

Muutenkin kevät on tullut tänne, ja elämä hymyilee. Paino on tippunut tasaisesti ja vaatteita on taas mukava ostella. Hieman vielä on pudotettavaa, että olisin tyytyväinen olotilaani, mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa. Juoksemisessakin 10 kilometriä taittuu jo alle tuntiin, jonka uskoin tapahtuvan vasta joskus kesäkuun puolella. Tosin hieman ristiriitaiset tunteet nyt olla täällä kesäkuun loppuun saakka, vaikka alun perin tätä toivoin ja sen sain, mutta nyt kun tapasin Neiti R:n, niin toivoisin, että olisin jo Suomessa. Toki täällä on mukavaa, mutta haluaisin tutustua paremmin Neiti R:n ja katsoa kuinka tämä juttu toimii, sitten kun olemme samalla paikkakunnalla ja asiat normalisoituvat ja arkipäiväistyvät.

Olisi sitä varmaan muutakin kirjoiteltavaa, mutta josko tämä tältä kertaa riittäisi. 

Rooleja

Ruotsissa oleminen on tehnyt kieltämättä hyvää minulle. Olen alkanut kuntoilemaan ja tekemään oikeasti jotain kuntoni eteen. Sikäli hassua on se, että kerta rikoin hiukka polveani viikonloppuna enkä päässyt alkuviikosta juoksemaan, niin kaipasin sitä. No torstain pikku lenkki osoitti, että polvi kestää kyllä juoksemisen ja tänään kymmenen kilometriä olikin oikein mukavaa. 

Ruotsissa oleminen on kyllä tehnyt hyvää muutoinkin kuin fyysisesti. Pikku hiljaa alan taas nähdä joitain suuntaviivoja mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Toisaalta olen kyllä jatkuvasti matkalla kohti risteystä, mutta minulla on selkeitä suuntaviivoja tai tienviittoja. Tosin pitää katsella ja tutkiskella, mitä nuo tienviitat kertovat. Vielä ei näe selvästi mitä niissä lukee ja karttakin on vielä hukassa. Ehkäpä tämä juuri alkanut kuukausi tuo vastauksia kysymyksiin. Pitää vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja miettiä asioita. Lisäksi pääsiäisenä olen menossa käymään kotona ja odotan kovasti sitä, että pääsen Entisen kanssa keskustelemaan ja juttelemaan asioista. Puhuimme entisen kanssa perjantaina puhelimessa ja Entinenkin odottaa sitä, että näkee taas minua ja pääsee purkamaan sydäntään. On jotenkin huojentavaa huomata, että en ole yksin tilanteessa, jossa tulevaisuus on hämäränpeitossa. Sen takia onkin rikkaus, että minulla on Entinen jolle voi kertoa asioita ja tietää, että hän on rehellinen minulle vastauksissaan. Tosin en ole kyllä yksin muutenkaan. Kiitos siis muillekin, jotka jaksavat kuunnella minun hassutuksia ja angstailuani. Yritän parhaani olla yhtä hyvä ystävä teille. Kiitos myös niille, jotka tulevat päivä toisen jälkeen lukemaan blogia ja saavat ilmeisesti jotain irti minun ajatuksista ja höpinöistä. Toivottavasti olette viihtyneet matkalla Hipin sielunmaisemassa. Toivottavasti matkasta tulee vielä pitkä joka täynnä yllätyksiä sekä sattumia. 

Edellinen blogi merkintä kirvoitti ajatuksia siitä, että on hassua, että teen asioita vain rikkoakseni rajoja, enkä niinkään itseni takia. Ehkäpä kirjoitin asian hieman mustavalkoisesti, mutta on tuossa huomiossa totuuden siemen. Pitkän aikaan elin elämääni miellyttääkseni toisia. Vanhempiani, Entistä, koulussa olin sellainen kuin minun oletettiin olevan. En oikein koskaan ollut täysin oma itseni. No Entinen tuon kyllä huomasi ja siitä käytiin keskusteluja ja loppujen lopuksi hän oli harvoja ihmisiä jonka seurassa voin olla täysin oma itseni miettimättä sitä mitä toinen haluaa ja miten voisin häntä miellyttää. Kummallista kyllä nykyisin on toinenkin ihminen, jonka seurassa voin vapaasti vain olla sellainen kuin olen, kiitos siis siitä sinulle.

Muutoin vieläkin huomaan olevani välillä se toinen Hippi, ehkä en enää sellainen, joka yrittää miellyttää kaikkia, mutta ihminen, joka astuu tiettyyn rooliin ja toimii sen mukaisesti. Tuo rajojen rikkominen ja kyseenalaistaminen on osa tuota roolia. Tosin teen kyllä asioita myös itselleni, mutta se oma itse on kuitenkin hieman kadoksissa. En tiedä onko näissä ajatuksissa mitään järkeä, mutta on olemassa kaksi tai jopa useampi minä. Niiden kanssa pitää vain yrittää tulla toimeen ja kenties pikkuhiljaa tuoda enemmän sitä aitoa ja yksityistä minää siihen julkiseen minään. Kuitenkin uskon, että kaikilla meillä on omat roolimme jotka tuomme esiin eri tilanteissa. Kuinka paljon nuo roolit sitten eroavat toisistaan muilla ihmisillä? Tuohon kysymykseen on varmaan yhtä monta vastausta kuin on vastaajiakin. On aivan normaalia, että astumme tiettyyn rooliin samalla, kun astumme työpaikalle. Samoin kuin silloin kun astumme vanhempiemme luokse. Ei siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä, mutta välillä mietin, että miksi noiden roolien ja naamioiden pitää olla olemassa ja olenko välillä vienyt ne liian pitkälle. Voisinko olla enemmän tällainen kuin olen kirjoittaessani blogia ja niiden muutaman ihmisen kanssa? Vai miksi pidän näitä rooleja ja miksi joka kerta astun samaan rooliin, enkä olekaan se sama ihminen? 

Lettejä ja hameita

Jostain syystä, kun olen joukossa, yleensä pyrin tietoisesti haastamaan ihmisten asenteita ja ajatuksia. Tämä asenne tai tapa saakin minut aika usein väittelyihin ja tekemään asioita, jotka jotkin kokevat kenties hieman vieraina ja häiritsevinä.

Esimerkiksi minulla on hassu tapa bileissä tai bileisiin valmistautuessa aina välillä pyytää jotakuta letittämään hiukseni. Olen kokeillut päänmyötäisiä ranskalaisia lettejä, jotka ovat kyllä letitystyyleistä ehkä se ”soveliain” miehille. Prinsessa Leia letit olen testannut myös ja viime viikonloppuna versiointi ihan kahdesta koulutyttöletistä. Letit herättivät hilpeyttä ja kummastusta seurueemme miehissä. Miksi joku hiustyyli pitäisi olla vain naisten yksinoikeus? 

Jotenkin tuntuu, että miesten maailma ja sen rajat ovat välillä kuin kiveen hakattuja nykymaailmassa. Miehet itse määrittelevät nämä rajat. Eniten outoja katseita saat, kummastusta sekä ivaa saat kanssa veljiltäsi. Naiset suhtautuvat asiaan jotenkin normaalimmin, toki kommentteja kuuluu, mutta pääosin ne ovat aina positiivisia, kenties hieman kummastelevia ja uteliaita. Mikä saa ihmisen laittamaan noin ja saapuvan julkiselle paikalle? Minulla se on halu rikkoa normeja. Tosin en voi kieltää, ettenkö pitäisi myös siitä huomiosta, jonka saa erikoisilla leteillä.

Toinen asia, jonka tulen kenties tekemään on käyttää hametta joissakin bileissä tai illanvietossa (naamiaisia ei lasketa). Tosin se tarkoittaa sitä, että se hame pitäisi löytää jostain. Ei tietenkään mitään kukkamekkoa tai vastaavaa, vaan joku päheä, kuten Entinen varmasti sanoisi. No en kyllä ole aivan varma toteutuuko tuo koskaan ja saanko rikottua tuota normia. Mieli aina välillä tekisi kyllä noin toimia. Työpaikallakin voisi moni suu loksahtaa auki, kun hippi astelisi hameessa tekemään duunia.

Molemmat esimerkit ovat sikäli hassuja, että toisinpäin asioissa ei nykyaikana ole mitään outoa. Naiset pitävät housuja ja lyhyet hiukset ovat arkipäivää. Unisex pukeutuminen ja ulkonäkö ei siis toimi molempiin suuntiin. Miksi on näin? Kuka määrittelee nuo rajat mitä me niin orjallisesti noudatamme. Kyseessä kuitenkin on vain vaatekappale. Ei sen mitä päällensä pistää, tai millä tavalla aamulla hiuksensa asettelee, kuitenkaan pitäisi olla niin rajattua. Toki se miltä näyttää määrittelee meidät ihmisinä, mutta miksi raja-aidat sukupuolien pukeutumisessa ja hiuksien pituudessa ja laittamisessa ovat kaatuneet vain toiseen suuntaan. Kuten jo mainitsin, tuntuu siltä, että nuo asenteet ja ennakkoluulot ovat enemmänkin miesten itsensä asettamia. Oudoksi, homoksi, transuksi leimaantumisen ja häpeän pelko on varmaankin syvällä psyykessä. Toisaalta kai sitä ihmisen pitäisi olla niin itsevarma, että ei ajattelisi mitä toiset on asiasta mieltä vaan tekee niin kuin itse parhaaksi näkee. Tarvitaan kenties enemmän rohkeita ihmisiä, jotka rikkovat rajoja ja tuovat tietoisuutta siitä, että elämme oikeasti jo 2000-lukua ja vaatteet ja hiukset on osa meidän persoonaa ja miksi sitä persoonaa pitäisi kahlita joihinkin normeihin, jotka on määritelty soveliaiksi yhteiskunnassa? 

Toisaalta kuinka syvällä nuokin ajatukset ja normit ovat meissä. Itseänikin kyllä jännittäisi ja mietityttäisi se jos hameen joskus päälleni puen ja lähden julkisille paikoille se päällä, että mitä tästäkin ajatellaan ja pidetäänkö minua nyt ihan lopullisesti järkensä menettäneenä? Toisaalta se onkin se pointti, että ihmiset näkisivät ja ajattelisivat asioita sokean normien seuraamisen sijasta. Kysymys varmaan kuuluukin, onko minussa niin paljon munaa, että tekisin sen? Olenko tarpeeksi itsevarma ja rohkea, että joskus etsin itselleni hameen ja kannan sitä ylpeänä välittämättä ihmisten tuijottelusta ja siitä mitä ne kenties ajattelevat. Toivon, että jonain päivänä näin on. Hiukset on jotenkin helpompi aihe kuitenkin jo nykyään sulattaa. Ehkäpä tuommoiset letit ja muut menevät ihmisillä kategoriaan, kylläpä tuo poika tuossa vähän hassuttelee. Sitähän se kyllä osittain on, mutta miksei hassuttelisi. Mukavaahan se vain on.  

Tunnelmia ja katkelmia viikonlopulta

Polvea jomottaa, silmät ovat raskaat, mutta fiilikset ovat hyvät. Viikonloppu Helsingissä tavaten ihmisiä, joista suuri osa oli aikaisemmin ollut vain tekstiä kuvaruudulla. Iloista mieltä, sopivasti riehuntaa ja huonoa läppää. Viikonloppuun mahtui noin 14 h matkustamista ja vähemmän unta, halauksia, keskusteluita ja paljon erilaisia sattumia ja tapahtumia. 

Junassa istuessa ja miettiessä viikonloppua mielessä oli monia asioita ja juttuja mistä pitäisi blogittaa, mutta nyt on päällimmäisenä raukeus ja väsymys. Ihmisiä ei pitäisi listata milloinkaan kenellekään mistään syystä. Nyt tuli niin tehtyä alkoholinvaikutuksen alaisena ja listalla olevalle henkilölle. Tulipahan ainakin sanottua asioita, jotka varmaan muuten olisivat jääneet sanomatta. Uskoisin kuitenkin, että on asioita, joita ei välttämättä olisi edes ääneen sanoa, vaan tietää se sydämessään ja luottaa siihen vaistoon ja tuntemukseen toisesta ihmisestä. 

Kuinka paljon voikaa merkitä halaus, ihan vaan osaaottava halaus, joka viestii, että kyllä se siitä. Kaikki kääntyy vielä parhain päin. 

Baarissa taaskin oli sattumuksien summa, joka sai minut osittain hyvälle tuulelle. Törmäsin uuteen tuttavuuteen, jolle tein eleen, joka sai hänet ja hänen vaimonsa iloisiksi ja toivottavasti myös antoi pienen valopilkun heidän oletettavasti jo mukavaan iltaansa. Lupasivat tulla blogia lukemaan ja kommentoimaan, mikä olisi mukavaa, mutta ymmärrän kyllä jos sunnuntaina vaan ihmeteltiin outoa paperilappusta ja käyntikorttia taskussa. Kuitenkin toivon vilpittömästi onnea ja kaikkea hyvää teille Herra P ja Rouva M. Oli mukava tavata ja toivottavasti tunne oli molemmin puoleinen. 

Katkelmia ja sekavia pätkiä. Sellainen tuo viikonloppu kokonaisuudessaan oli. Tapahtui paljon asioita pakattuna tiiviisti kahden matkustuspäivän väliin liikkuen mukavalla sykkeellä ihanien ihmisten seurassa. Oletettavasti asiat ja ajatukset joita tämäkin viikonloppu antoi pohdittavaksi tulevat näkymään tämän blogin sisältönä tulevina päivinä. Olen kliseisesti sanottuna väsynyt, mutta onnellinen. Reissu ei todellakaan ollut turha tai katuisin hetkeäkään viikonlopusta. Päinvastoin minusta tuntuu, että loppujen lopuksi sain tuolta viikonlopulta enemmän kuin olin kuvitellut. Ehkä ainoa asia, joka jäi kaivelemaan, oli se, että tänään jouduin lähtemään niin aikaisin jo kohti Ruotsia. Olisin niin mielelläni jäänyt ystävän seuraan viettämään kiireetöntä sunnuntaita edellisen päivän jämiä syöden ja maailmaa parantaen tai vaan löhöillen. No kenties se tapahtuu sitten joku toinen kerta. 

Nyt alkavat vain luomet käymään raskaiksi ja ajatus harhailemaan, joten parasta pistää tämän viikonlopun tunnelmoinnit pakettiin ja käydä nukkumaan, jotta huomenna jaksaa taas nousta uuteen päivään, kuitenkin monta kokemusta rikkaampana ja monta ajatusta päässä pyörien. Uskoisin, että ensi viikolla blogini päivittyy hieman normaalia useammin, sillä päässä on monia ajatus aihioita, jotka pulpahtelevat blogitteluina varmaankin tulevina päivinä pintaan. Nyt kuitenkin tähän on hyvä päättä tältä illalta. Kiitos kaikille viikonlopusta oudolla Pitkätukkahipillä oli hauskaa ja toivottavasti myös kaikilla muilla, jotka joutuivat kummallisen saparopään seuraa kestämään.

Sekalaista räpistelyä

Taas on hetki vierähtänyt siitä, kun viimeksi kirjoittelin tänne. Aika vaan kuluu ja päivät seuraa toisiaan ja huomaa, että aikaa edellisestä blogimerkinnästä on kulunut jo 2 viikkoa. Toisaalta eipä noina kahtena viikkona ole tapahtunut mitään kummoisempaa. Olen jatkanut edelleen lenkkeilyä ja yritän myöskin tarkkailla mitä suuhuni pistän ja ainakin omasta mielestäni olen kenties pikkuriikkisen hoikemmassa kunnossa. Toki tuohon saisi vastauksen etsimällä jostain vaa’an ja punnitsemalla. Ainakin juoksukunto on parantunut selkeästi ja kympin lenkki ei tee tiukkaakaan. Samalla jotenkin olen löytänyt sen juoksemisen ilon. Ennen teki tiukkaa lähteä lenkille, nyt taas välipäivinäkin hieman polttelisi lähteä juoksemaan edes vähän.

Muutenkin elämä täällä on asettunut uomiinsa. Töitä ja arkisia askareita puuhaillessa päivät kuluvat. Sen verran toki tässä on tapahtunut, että alkuperäinen 3kk pesti taitaa suurella todennäköisyydellä venyä 6 kk mittaiseksi. Tuokin tosiaan tapahtuu omasta halusta, ja jos täältä pois haluaisi, niin toki myös pääsisi. Tuolla pidemmällä jaksolla ostan itselleni lisää aikaa olla poissa siitä normaalista arjesta ja siitä ajatuksesta, että kohta pitäisi tehdä se päätös, että jäädäkö Kuopioon vai alkaako katsella ja järjestelemään noita muita mahdollisia asuin- ja työpaikkoja. Työpaikan suhteen on se hyvä tilanne, että voin vain siirtyä toiselle paikkakunnalle saman yrityksen palveluksessa. Tuo tietyllä tapaa helpottaa sitä muuton ajattelemista. Viimeksi, kun muutin Entisen perässä Tampereelta Kuopioon niin samalla vaihdoin myös työpaikkaa. Tällä hetkellä kuitenkin pidän työstäni ja työnantajassakaan ei ole mitään suurempaa vikaa. Kaikissa työpaikoissa on omat miinuksensa kyllä, mutta täällä ne eivät ole mitenkään liian suuria tai ylitse pääsemättömiä.

Tänään ystävänpäivänä, jotenkin tuli ikävä Entistä, ei kuitenkaan välttämättä sillä tavalla, että oltaisiinpa vielä yhdessä, mutta sitä hengailua ja juttelua, kun molemmat tuntevat toisensa ja ei välillä ole oikeastaan mitään salaisuuksia tai tarvitsisi varoa sanojaan. Toisaalta kenties se on osittain myös koti-ikävää, sillä Kuopiossa hengailimme kyllä suhteellisen paljon Entisen kanssa ja vain olimme. Sitä voi vaan toivoa, että jossain joskus ihmeellisten sattumuksien kautta tapaan vielä toisen ihmisen, jonka kanssa olen yhtä onnellinen kuin Entisen kanssa olin ja voin jakaa tunteeni ja ajatukseni mitään peittelemättä. Jotenkin vaan täällä on muutamaan otteeseen iskenyt haikeus siitä, että ei ole ketään joka odottaisi ja jonka luokse voisi mennä. Toisaalta se on helpottavaa, voi olla rauhassa täällä matkalla eikä sillä tavalla tarvitse joka päivä ikävöidä ja odottaa sitä yhtä viikonloppua kuusta, että näkee toista muutaman hetken ajan.

Tänään ei paljon tämän kummallisempia ajatuksia näemmä irtoa, mutta laitetaan nämä sekavat räpellykset kuitenkin esille, ettei kohta ala tulemaan huolestuneita soittoja, että olenko ollenkaan enää hengissä täällä Ruotsissa. Näille ihmisille todettakoon, kaikki on hyvin ja elämä rullaa eteenpäin päivä kerrallaan. Yritän kyllä parantaa tapani ja pyrkiä pohtimaan ja blogittelemaan hieamn tiheämmin.

Ajatuksia sattumista ja elämästä

Joskus ihan arkiset askareet ovat niitä, joita kaipaa elämäänsä. Eilen nautin siitä, että sain pyykätä itse ensimmäistä kertaa kuukauteen ja tänään taasen kokkailusta omassa keittiössä. Ruotsissa tosiaan olen vihdoin saanut kämpän, pitkästä aikaa kimppakämppä jonkun kanssa, mutta ainakaan vielä ei ole mitään ristiriitoja tai ärtymyksiä tullut puoleen tai toiseen. Meillä tosin on suhteellisen sama elämänrytmi, niin tuskin ongelmia tuleekaan. 

Kummasti tässä tällä viikolla on piristynyt ja saanut ajettua edellisviikkojen masennuksen pois, toisaalta välillä olo on hieman nuutunut ja apaattinen, mutta toisaalta se on ihan normaalia, kun teemme täällä kuitenkin suhteellisen pitkiä päiviä. Juokseminen kuitenkin tuntuu auttavan jaksamiseen ja yksin juostessa saa jollain tasolla myös päätään selvitettyä ja ajateltua kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tosin valitettavasti ajatukset turhan usein pyörivät koko 10 km ajan työasioissa ja muutenkin hyvin arkisissa mietteissä. Tai sitten työkaverin kanssa juostessa keskustelemme henkeviä töistä, mistäpä muustakaan sitä kaksi insinööriä juttelisivat keskenään.  

En oikein osaa sanoa, onko tästä kuntoilusta ja syömisen tarkkailusta ollut kuinka paljon hyötyä, mutta ainakin minusta tuntuu, että jotain olisi tapahtunut tuossa keskivartalon tietämillä. Pitäisiköhän ostaa mittanauha vaikkei vaakaa ostaisikaan. Se ainakin olisi helppo kuljettaa takaisin kotiin täältä. Toisaalta kyllä uskon, että pikkuhiljaa ne tulokset alkavat oikeasti näkyä ja tuntua. Vaikka tietysti tietää, ettei niitä tuloksia kovin nopeasti voi tulla, niin silti jotenkin malttamattomasti odottaa, että milloin nuo housut tipahtaa päältä ja vyötä täytyy alkaa kiristämään. 

Tänään iski töissä jossain vaiheessa haikeus, tunne siitä, että kuinka ihanaa sitä olisikaan jos olisi joku josta pitää kiinni. Don Huonojen biisin mukaan. En oikein tiedä mistä tuo ajatus ja haikeus tuli. Se vain otti minut valtaansa ja hetken aikaa vain tuijottelin ulos ikkunasta. Toisaalta olen tällä hetkellä onnellinen ja iloinen siitä, että ei ole ketään, ketä ikävöidä Suomessa. Toisaalta taas olisi se mukavaa kuitenkin. Olisi, joku jonka luokse mennä käymään ja kenelle soittaa iltaisin puhelu ja varmistaa, että toinen pärjää ja, että kaikki on hyvin. Toisaalta olen kyllä vakuuttunut, että joskus jostain joku sellainen vielä minunkin eteeni tupsahtaa. Pitää vaan pitää silmät auki ja korvat kuulolla.  

Jotenkin tämä täällä olo on kyllä selkeyttänyt joitain asioita. Ainakin sen, että en oikeastaan enää mieti Neiti T:tä. Nyt vaan näkee asian selkeästi, että elämme niin kovin erilaisissa maailmoissa, että tuskin siitä olisi tullut kuitenkaan mitään. Toisaalta ei sitä koskaan tiedä mitä sitä tapahtuu vielä. Elämä yleensä on täynnä yllätyksiä. 

Elämän yllätyksellisyys toi mieleeni sen, kuinka jotkin asiat ovat hyvinkin pienestä kiinni. Kuinka jotkin asiat vain tuntuvat tapahtuvan ja sattuvan, vaikka loppujen lopuksi kaikki on lähtenyt käyntiin kuitenkin jo kauan sitten ja niin monet asiat ovat vaikuttaneet siihen mitä tapahtuu tässä ja nyt. Tietyllä tapaa ajatusleikkejä, siitä mikä on johtanut mihinkin, on mukava käydä, mutta pian huomaakin, että syy-seuraussuhteet ovat todella monimutkaisia. Esimerkiksi vaikka se, että tapaa jonkun ihmisen juttelee sille ja muodostaa siteen on kuitenkin seurausta jostain monta vuotta sitten käynnistyneestä tapahtumaketjusta, kuten siitä mitä joskus teininä päätti, että lähtee opiskelemaan ja minne. Pikku hiljaa sitten elämä heittelee sinne tänne, ja löytää itsensä paikasta ja ajasta, jossa tuo toinenkin ihminen on. Tämä tietenkin oli vasta tapahtumaketjun toinen puoli. Myös toista ihmistä ovat elämän tuulet ja virtaukset riepotelleet ja kuljettaneet kohti sitä tilannetta. 

Tuollaiset ajatelmat saavat välillä kyllä pään pyörälle ja miettimään, kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni. Kuinka sitä sattuukaan tekemään joskus sen päätöksen ja teon, joka muuttaakin koko loppuelämän. Näitä päätöksiä kuitenkin jokainen meistä tekee, joka päivä. Tietenkin, jotkin päätökset ovat suurempia ja vaikuttavat elämään enemmän kuin toiset, mutta silti pienet päätöksetkin ovat merkityksellisiä. Toisaalta tämä myös johtaa pohdintaan siitä, että onko meillä todella vapaa tahto, vai ohjaako meidän päätöksiä ja ajatuksia jokin, olkoon se sitten vaistot ja tarpeet tai korkeampi voima. Jos siis laitettaisiin kaksi hippiä täsmälleen samanlaisiin tilanteisiin, siis täysin identtisiin tilanteisiin aivokemiaa myöten, tekisivätkö nämä hipit saman päätöksen ja kenties olisiko se sama päätös johon itse päädyin joskus kauan sitten. Jos näin on niin voidaanko puhua vapaasta tahdosta vai olemmeko vain meidän geeniemme ja ympäristön orjia. Olemme oppineet tietyt toimintamallit ja niiden perusteella toimimme. Toisaalta onko taas maailmassa niin paljon pieniä juttuja ja pieniä sattumanvaraisia tapahtumia, että oikeasti voidaan puhua siitä, että kaikki on kuitenkin meistä itsestämme kiinni ja meillä on vapaa tahto päättää, mitä tältä elämältä haluamme. 

Toisaalta kenties se, että mietin mitä elämältä haluan, on niin iso päätös tai paremminkin rypäs päätöksiä, että pelkään tehdä niitä. Tavallaan esimerkiksi se, että jos päädyn jättämään Kuopion taakseni avaa uusia mahdollisuuksia ja ovia, mutta sulkee myös ovia takanani. 

Kun olit sanonut mitä sanoit
Kuulin tuhannen oven
Varjoisilla käytävillä vääjäämättä sulkeutuvan.
Kun olit sanonut mitä sanoit
Näin risteytyväin teiden mutkiin
Lakastuvan tuhannen tienviitan.
  -Taivaanääreläiset/A.W.Yrjänä

Jotenkin nuo rivit kuvastavat tunnetta, joka minulla on. Miten voin päättää asioista, jotka vaikuttavat niin moneen asiaan ja ihmiseen. Toisaalta sama vaikutus on päättämättä jättämisellä. Lisäksi kuitenkin rinnassa kalvaa epävarmuus siitä, että mikä on se oikea päätös, mitä tietä pitäisi lähteä kulkemaan. Toisaalta halusin tai en, niin kuitenkin tien risteys lähenee jatkuvasti ja jokin tie on vain valittava. Elämä on siitä julma, että paikalleen ei voi jäädä. Elämä vain jatkaa väsymättä eteenpäin ja riepottaa kulkijaa mukanaan. 

Lazy Sunday afternoon

Välillä vaan sitä on mukava vaan olla ja tavallaan vaan nauttia olostaan. Tämä päivä oli sellainen. Ei tarvinnut tehdä mitään erikoista tai ihmeellistä. Tuli sitten pelailtua tietokoneella ja juteltua Entisen kanssa Skypellä lähes koko iltapäivä. Mukava oli vaan turista ja ruotia kummankin omia ongelmia ja elämää. Samalla tehdä jotain mukavaa yhdessä, vaikka välimatkaa on välissä noin 1000 km. Edelleenkin mietin välillä kyllä, että mitenköhän meidän käy ja kauankohan tämä meidän ystävyys pysyy tällaisena kuin se nyt on. Toisaalta meidän erossa ei ollut mitään dramaattista ja kuten jo aiemmin vuodatettu, miksi pitäisi menettää ystävä sen tähden, että elämä vie eri suuntiin ja emme enää olekaan pari. 

Hyviä ystäviä ei ole koskaan liikaa, vaikka toki aika ja elämä asettavat rajoituksensa sille, kuinka moneen ystävään oikeasti voi pitää suhteen kunnossa. Helposti ystävät jää taka-alalle ja pikkuhiljaa ystävyys haalenee ja huomaakin, että ennen niin tärkeä ihminen onkin enää vain tuttu jonka kanssa tulee silloin tällöin vaihdeltua kuulumisia. Toisaalta taas ystäviä taas lymyää piilossa ihmeellisissä koloissa joista löydyttyä ihmisestä tuleekin tärkeä. Ystävyyden syntyminen on jotenkin outo ja kiehtova asia. On ihmisiä, jotka ovat hyviä kavereita ja joiden kanssa on ihan kiva olla ja touhuta, mutta joille ei voi kuitenkaan puhua kaikesta ja joiden kanssa siitä tunnesiteestä puuttuu se jokin. Toisaalta joidenkin kanssa taas voi hyvinkin nopeasti kehittyä syvä ystävyys. Luottamus toiseen ja tunne siitä, että voi olla vaan oma itsensä. Vaikka ystävyys suhteen ylläpitäminen vaatii aikaa ja energiaa niin uskallan kyllä sanoa, että päivän päätteeksi saldo jää joka tapauksessa plussan puolelle. Mikään ei helpota oloa niin kuin se, että pystyy kertomaan toiselle ihmiselle mikä milloinkin mättää. Toisaalta joskus se toinen tietää mikä on ja sanoo ne oikeat sanat ja saa ainakin hetkeksi hymyn taas huulille. Myös silloin kun kaikki onnistuu ja menee nappiin tai on muuten vain hyvä päivä, olisi minulle se kokemus ainakin kovin valju, jos en voisi jakaa sitä jonkun kanssa. 

Miten se ystävyys sitten syntyy? Minulle se yleensä syntyy pitkistä keskusteluista tai kirjoitteluista, Ajatuksien vaihtamisesta ja jakamisesta, toisen tukemisesta sekä tuen saamisesta. Yleensä pikkuhiljaa vaan huomaa toisen kanssa jakavan jotain erityistä ja haluaa siitä sitten pitää kiinni. Aina se ei tosiaan onnistu, vaan elämän pyörteet vievät niin omiin juttuihin, ettei sille toiselle olekaan aikaa. Välillä sitten tapahtuu vaan jotain, että se erityinen side vain katkeaa. Ystävyys ei ole kuitenkaan kaikenkestävää. Luottamus on helppo rikkoa, mutta sen takaisin saaminen voi olla mahdotonta. 

Olen tässä viime päivinä myös tutustunut uuteen musiikkiin ja löytänyt kaksi mukavaa itselleni suhteellisen uutta bändiä The Dø  on ranskalais-suomalainen duo ja musiikillisesti onnistuvat sekoittamaan tyylejä ja kuulostamaan tuoreelta. Kenties tuo debyyttilevy A Mouthful on ehkä hieman levoton kokonaisuus, ja pomppii iloisesti genrestä toiseen kappaleiden myötä. Toisaalta ehkä tasaisempi levy olisi antanut kuulijalle enemmän, mutta hyvä debyytti ja kyllä minuun uppoaa. Varsinkin Olivia Merilahden laulu toimii hyvin niin herkemmissä balladeissa kuin myös rapissa. Muistuttaen paikoitellen Nina Personia. Ehkäpä olisin enemmän tosiaan halunnut kuulla noita herkempiä kappaleita. Tosin kyllä mielellään kuuntelee myös Playground Hustlen tyyppistä rytmi-iloittelua. 

Toinen tuttavuus on Tuvalu  , jonka toinen levy Viimeiset Hetket Ovat Käsillä juuri nyt blogatessakin soi kuulokkeista. Tuvalu tuo mieleen jotenkin Joy Divisionin toisaalta ehkä aavistuksen verran progemmalla otteella. CMX:n Talvikuningasta kuunneltua on tavallaan kotona Tuvalun Sci-Fi rockissa. Voisipa musiikkissakin sanoa olevan jotain samaa äkkiväärää kuin CMX:n joissain kappaleissa, esimerkiksi jotenkin levy muistuttaa Auran kolmikkoa Talvipäivänseisaus – Työt ja Päivät – Pilvien Kuningas. Jotain samaa tuossa on. Iloinen yllätys oli, että levyn sai ladattua ilmaiseksi netistä, kunhan levitti tietoisuutta Tuvalusta yhdelle kaverille, mukava tutustua levyyn ja yhtyeeseen tällä tavalla. Tosin levy upposi minuun kyllä sen verran hyvin, että kyllähän sen verran pitää tukea bändiä, että levyn hankkii myös levyhyllyä täydentämään. 

Sataa hiilen mustia helmiä
sade saastepilvien harsoon tekee reiät
Hetken aikaa on lähes helppo hengittää
 -Tuvalu Viimeiset hetket ovat käsillä, san. Antinranta

Tuvalu on myös erinomainen livenä se tuli todistettua tänä syksynä Henkassa, vaikka silloin biisit ja yhtye olivat outoja niin kyllä energinen esitys ja ammattitaitoinen soittaminen vangitsi kuulijan. 

Kylläpäs sitä tulikin taas kirjoiteltua vaikka mistä. Kaippa sitä voi sitten jatkaa ja kirjoitella vielä vähän kunnon kohotuksesta. Vaikka säät ei olekaan olleet tällä viikolla parhaat mahdolliset, niin kokonaisuudessaan 30 km tuli hölkkäiltyä ja hieman katseltua mitä sitä suuhunsa pistää, jos meno vaan jatkuu tällä tavalla niin uskoisin tässä pikkuhiljaa laihtuvani ja olevan taas tyytyväinen siihen kuvaan, joka peilistä välittyy.

Nyt vaan alkaa tämä laiska sunnuntai kääntyy yöksi ja aika mennä tutimaan, paljon olisi vielä asiaa päässä, mutta eiköhän ne asiat siellä säily ja järjesty pikkuhiljaa muotoon, että niitä voisi täälläkin pohtia ja kirjoitella. 

Kuntoilua aina vaan

Kuntoilu on lähtenyt liikkeelle yllättävän kivuttomasti ja mukavasti. Eilen tuli taas tehtyä reilun 8 km lenkki. Tällä kertaa kevyttä hölkkää kavereiden kanssa. Tänään olisikin sitten luvassa välipäivä, ajattelin tehdä hieman pitkiä venytyksiä, että entisen painon lisäksi saisin myös takaisin hieman entistä liikkuvuutta, vaikka tuskin pääsen tanssiaikojen kiloihin saatika venyvyyteen. Tosin eipä tuo ole kyllä tarkoituskaan vaan päästä normaaliin painoon ja muutenkin aktivoitua huolehtimaan kunnostani. 

Suuri kiitos sille, että kuntoilu sujuu hyvin, kuuluu pienelle kapineelle nimeltään sykemittari. Minulla on ollut tapana revitellä liian kovaa, joka taas aiheuttaa sen, että jaksan innostua tasan siitä ensimmäisestä lenkistä. Sen jälkeen on innostus loppunut, kun on juostu verenmaku suussa ja viikko on ruikutettu lihakset kipeinä. Lisäksi lisä motivaatiota insinöörille tuo se, että mittarista saa irti matkan, nopeuden, keskimääräisen pulssin sekä paljon muuta tietoa. Tuon kaiken tiedon sitten saan siirrettyä harjoituspäiväkirjaan. Tuohon sitten päivittyvät päivittäiset lenkit ja kilometrit yms. Tuosta sitten voikin seurailla omaa kehitystä ja esimerkiksi miten syketasot kehittyy ja kuinka sitä jaksaa juoksennella. 

Tosin vaakaa ei kyllä ole joten painon kehittymistä ei oikein voi seurata, kuin näppituntumalla ja satunaisia punnituksia tehden, mutta toisaalta se voi olla myös ihan hyvä juttu. Mennään fiilis pohjalla, ja uskon kyllä, että edistymisen huomaa pikkuhiljaa myös ilman vaakaa. Ei se paino kuitenkaan ole itsetarkoitus vaan päästä parempaan kuntoon ja hävittää tuo maha tuosta roikkumasta. Merkillisesti, vaikka en pidäkään itseäni mitenkään ulkonäkökeskeisenä ihmisenä, on tuo maha alkanut pahasti häiritsemään ja varsinkin valokuvissa ja vaatteita ostaessa alkaa oikeasti ***uttamaan se, että olen tuollaisen onnistunut pikkuhiljaa hankkimaan tuohon keskivartalolle. 

Jotenkin alkaa taas hahmottua niin sanotun elämän ääriviivat. Jotenkin alkaa tietämään mitkä olisi niitä oikeita ratkaisuja tähän tilanteeseen, mutta tietyllä tavalla silti epäilyttää, että haluaako vain joitain asioita niin, että sulkee silmänsä toisilta asioilta, jotka pitäisi ottaa kuitenkin huomioon ja joita saattaisi jäädä katumaan. Toisaalta asioilla on aina kaksi puolta ja harvoin voi rehellisesti sanoa, ettei mitään jäisi kaipaamaan tai katuisi jonkin asian tekemättä jättämistä tai tekemistä. Toisaalta on tässä aikaa pohtia ja miettiä mitä sitä tekisi.

Lenkkeilyä

Nyt on sitten kunnonkohotus virallisesti aloitettu, eikä vain puheissa ja ajatuksissa. Perjantaina kävimme porukalla katselemassa hieman paikallisia lenkkipolkuja ja kävelimme siinä rauhallisesti 1,5h. Tänään taas lähdin sellaiselle keskisykkeeltä 124 pintaan olevalle lenkille, ja matkaa taitoin noin 8 km reippaasti kävellen. Tosin eihän tuo matka oikeastaan ole se tärkein, vaan aika ja oikealla sykealueella pysyminen. Siihen auttaa sykemittari, jonka kävin hakemassa lauantaina. Lisäksi tuossa pod, jolla saa tietoa kuljetusta matkasta ja nopeudesta. Ihan kivaa lisätietoa, vaikka kuriositeetiksi nuo varmaan jäävätkin. 

Lenkkeilyn lisäksi yritän samalla pitää jonkin tyyppistä harjoituspäiväkirjaa ja kenties jotain dataa kirjoittelen tännekin, vaikkapa kerran viikossa. Katsellaan nyt miten tämä lähtee tästä käyntiin.

Muutenkin viikonloppu oli mukava, loppujen lopuksi. Eilen kävimme paikallisessa rokkibaarissa istumassa iltaa työkavereiden kanssa ja satuin törmäämään todella mukavaan neitokaiseen, jolla oli todella hieno klassinen karppiaiheinen tatuointi käsivarressa, ilta menikin siinä sitten istuskellessa ja jutellessa tämän kyseisen neiti L:n kanssa ja myös muiden siinä seurueessa olevien kanssa. Ruotsalaiset ovat, tai ainakin tuossa paikassa tapaamamme, avoimia ja todella helposti tulevat juttelemaan ja kyselemään. Toisaalta johtuuko, se vain siitä, että olemme ulkomaalaisia, vai onko kyseessä vain taas joku pienehkö kulttuuriero. Tosin minusta tuntuu, että tuolla tulee kyllä pyörittyä ja tutustuttua enemmänkin noihin paikan paikallisiin asiakkaisiin, toivottavasti näkisin myös Neiti L:n uudestaan ja voisimme jatkaa juttelua. 

Kolmas viikko ruotsissa oloa alkaa ja kyllähän täällä oleskelee. Töissä on hyvin pitkälti samanlaista kuin Suomessa, ja jos hotelli elämää ei oteta huomioon, niin kyllä se elo on täällä aika lailla samaa kuin kotona. Toisaalta sitä irtiottoa arjesta ei ole ja on tapahtunut. Toisaalta en vieläkään ole yhtään sen viisaampi mitä sitä elämällään pitäisi tehdä, mutta olen kuitenkin alkanut tekemään jotain tämän nykyisen olotilan muuttamiseksi. 

Se minkä takia olen ollut, ja olen kyllä vieläkin, hieman pihalla ja eksyksissä omassa elämässä johtunee ainakin osittain siitä, että en oikein ole tehnyt itse paljoa päätöksiä. Tarkoitan siis ajatellen vain sitä mikä on minulle parasta ja mitä haluan itse omalta elämältäni. Jotenkin vaan olen ajelehtinut toisten mielipiteiden perusteella ja ehkä hieman niitä myös arvaillen tähän asti. Nyt kun olenkin aivan yksin ilman, että on ketään kenen mielipiteiden mukaan ja mielipiteitä myötäillen voisin tehdä päätöksiä. Niin olenkin hieman hukassa. Pitänee vaan ottaa itseään myös henkisesti niskasta kiinni ja alkaa tehdä niitä päätöksiä ja ottamaan suuntaa elämälle. Ei niitä päätöksiä kukaan minun puolestani tule tekemään. Joten ei muuta kuin rohkeasti vaan tulevaisuuteen.

Liikennettä ja elämää

Liikennekulttuuri täällä on erilaista, kuin Suomessa. Ainakin muutamaan asiaan olen kiinnittänyt huomiota. Autot oikeasti pysähtyvät ja antavat tietä suojatietä ylittäessä, ja polkupyöräilijät oikeasti käyttävät kelloa jos haluat tietä ja ihmiset sitä tietä myöskin antavat. Suomessa autoilijat ajavat ohi suojateistä surutta ja ihmiset kelloa soittaessa kääntyvät katsomaan kuin vähämielistä, että mitä tuo hullu tuolla kellolla oikein soittelee. En tiedä, että mikä täällä on eritavalla, onko se vain yleinen asenne liikenteessä vai pelkästään luonteenlaatu. Voi tosin olla vaikeaa sopeutua suomeen ja alkaa taas varoa suojateille mennessä ja saan varmaan myös osakseni murhaavia katseita, kun kehtaan epäillä ihmisten kävelykykyä soittamalla kelloa halutessani ohittaa. 

Viikot kyllä menevät nopeasti täällä. Se johtuu osaltaan myös varmaan siitä, että olemme suhteellisen myöhään yleensä vasta takaisin hotellilla töiden jälkeen ja sitten hieman ehtii jutella ystävien ja kavereiden kanssa irkissä tai messengerillä. Käydä suihkussa ja mennä nukkumaan. Välillä kyllä taas tuntuu, että siitä syystä ei ehdi näkemään tai kokemaan mitään. Ainakaan ei ehdi hotelli elämä ahdistamaan, vaikka kyllähän se sitä teki viime viikolla. Ota tästäkin nyt selvää. Kai tämä on vain sopeutumista tähän nykyiseen tilanteeseen ja siihen, että turha tässä on alkaa masentelemaan. Näin vaan asiat ovat ja nautitaan niistä hyvistä asioista, joita nyt on tarjolla ja sitten, kun saa jonkin toisen tyyppisen asuntoratkaisun, niin sitten voikin taas nauttia niistä arkisista asioista, kuten ruuanlaitosta ja tiskaamisesta. Tosin sellainenkin asia, kuin toisen ihmisen kanssa puhuminen Skypessä voi poistaa ahdistusta ja masennusta. Ihan vaan höpisemällä hassuja juttuja ja nauramalla yhdessä. Näyttää se nauru kuitenkin olevan niin erilaista kuultuna kuin lukiessa ruudulta LoL. 

Tänään ei reilun 10 tunnin työpäivän jälkeen kyllä tämän enempää järkevää tekstiä saa ruudulle, jospa sitä huomenna taas saisi jotain pieniä ajatuksia, joista jalostaa blogiin kirjoituksia. 

Angstien poistoa

Rupeaa vähitellen olo helpottumaan ja elämä hymyilemään. Viikonlopulla on ihmeellinen vaikutus. Ronneby on mukava pikku kaupunki, tavallaan kenties liiankin pieni, jos täällä pitäisi asua, mutta oleskeluun ihan mukava. Mielialan muutokseen vaikuttaa varmaan uusi hotellikin, jossa nyt asustellaan eilisestä lähtien. Isosta aika kliinisestä hotellista pieneen ja mukavan kodikkaaseen hotelliin siirtyminen sopii ainakin minulle. Tosin toivoisin kyllä, että pikkuhiljaa saataisiin se lopullinen asunto, jotta loppuisi se miettiminen, että milloin ja mihin sitten päästään ja pääsisi tekemään ruokaa itse ja pesemään pyykkiä ja vastaavia normaaleja arkiaskareita. 

Kumma kyllä kuinka sitä hotellissa pidempään asuessa kaipaa juuri tuollaisia pieniä juttuja, kuten sitä, että voi keitellä teetä omalla pressopannulla ja hyvistä aineksista. Tai yleensäkin sitä, että on jääkaappi käytössä jonne voi ostaa ruokaa syötäväksi myöhemmin, ettei tarvitse joka ilta käydä ravintolassa tai ostamassa pikkuisia nyssäköitä ruokaa jotka saa syötyä yhdessä illassa. 

Töissä alkaa pikkuhiljaa löytyä se tekemisen maku ja alkaa selviämään mitä täällä ollaan tekemässä. Ensimmäiset viikot menevät kyllä aina tutustuessa ja miettiessä, mutta kuulemma olimme jo saaneet positiivista palautetta. Tosin olisi mukava kuulla mistä, sillä emme keksineet mitä olisimme tehneet niin erikoisesti, että siitä vielä tarvitsisi kehua. Toisaalta palautetta on aina kiva saada, mutta tavallaan sen kyllä haluisi tarkoittavankin jotain. No ehkäpä saadaan sitten jossain vaiheessa kuulla myös se mistä tuo palaute tuli. 

Alakuloa ja angsteja on myös torjuttu musiikilla, YUP:ta ei voi kauaa kuunnella ja murjottaa. Sen verran satiiria ja ironiaa on Martikainen kutonut sanoituksiin. Tosin myös paljon ajateltavaa ja kriittistäkin tekstiä löytyy lähes joka biisistä. 

Kuultiin huhuja: kaupunkiimme matkasi tuo 'todenpuhuja', kummallinen kaveri
Saa täydet kadut tyhjiksi pelkällä paikalle tulollaan
"Kaunis ilma tänään!"
"Jos pitää hypotermiasta"
"Hauska nähdä teidät taas!"
"Eilen kyllä pingoit pakoon tullessani vastaan
Suokaa anteeksi, vaikken jauha paskaa"

Huutaa joka akka niin ja huutaa joka ukko, ilma kiehuu ja kiekuu kukko!
Tuomion pasuunat soi tuomiotaan: taasko piti mennä totta puhumaan?
  -YUP – Todenpuhuja

Maailmassa on hassu tapa, että tietyllä tapaa rehellisyyttä arvostetaan, mutta jossain asioissa on parempi puhua kierrellen tai suoraan jopa valehdella. Toisaalta harva meistä osaa ottaa palautetta vastaan, vaikka se olisi kuinka totta ja hyvässä hengessä annettu. Joskus olisi kyllä hauska yrittää pitää kirjaa, kuinka monta valkoista valhetta sitä tulee päivän aikana lausuttua. Voisi myös kirjata sen, miksi sen valkoisen valheen päästi suustaan. Myös se, että meillä on oma sana tai käsite valkoinen valhe kuvaamaan hyväksyttävää valehtelun muotoa, kertoo jotain siitä, että tuollaiselle tavalle on tilaus sosiaalisessa kanssa käymisessä. Toisaalta yleensä arkipäivän valkoisilla valheilla ei ajeta kuitenkaan ainakaan suoranaisesti omaa etua. Vaan niitä käytetään, ettei aiheuteta toiselle mielipahaa tai harmia. Jotenkin tuo YUP:n kappale on hyvä kuvaus, kuinka ihmisestä saattaisi tulla sosiaalinen hylkiö ja ihmiset karttelisivat tuota piru parkaa, joka aina puhuisi totta eikä olisi kykeneväinen valehtelemaan. 

Kyllä tämä elo alkaa täällä tosiaan pikkuhiljaa sujua ja elämään tätä arkea täällä ja toivoa, että elämään tulee jotain kautta jotain järkeä. Toisaalta elämä on kuitenkin ihan mallillaan vaikka olisin Suomessa, mutta mikä sitten saa olon levottomaksi ja tuntemaan, että elämästä puuttuu jotain tai jotain pitäisi muuttaa. Ehkäpä sekin selviää vielä jonain päivänä.

Won't you stop this game, deal me out I know too well what it's all about
I know too well that it had to be
Stop this game well it's ruining me
--John Mose, Stop this world

Diana Krall laulaa luureissani ja minä istun taas hotelli huoneessa tekemättä juurikaan mitään. Mikään ei huvita ulkona sataa vettä ja hotelli ei paljoa virikkeitä tarjoa. Jotenkin tämä viikko on virittänyt minut harvinaiseen mielentilaan, kun mikään ei huvita ja mitään ei viitsi tai jaksa tehdä. Normaali positiivisuus ja pirteys ovat kadonneet jonnekin. Kenties se on vain väsymystä ja totuttautumista uuteen ja vieraaseen. Toisaalta se saattaa olla myös hotellin aiheuttamaa tylsistymistä. Oli miten oli pitäisi varmaan keksiä jotain, että elämässä täällä olisi muitakin virikkeitä kuin 9-10 tuntia töitä ja sitten ruokaa ja olut. 

Toisaalta tähän hotelli elämään on kuitenkin nyt hetkeksi sopeuduttava ja pitää alkaa aktiivisesti itse tekemään jotain ja ottaa itseään niskasta kiinni. Kuitenkaan ei täältä huoneesta kukaan tule minua repimään minnekään. No kai sitä pitää vaan lähteä ulos ja vaikka lenkille ja pyörimään kaupungille. Ongelma täällä vaan on, että joka paikka tuppaa menemään kiinni 18 aikaan jolloin vasta lopettelen töitä. 

Muutenkin ainakin kasvisruokailijan näkökulmasta Ruotsi on hassu maa. Ravintoloissa on yleensä vain yksi kasvisvaihtoehto jos sitäkään, tosin yleensä se on ihan hyvän makuista. Kämpän puute varmaan vaan alkaa jossain vaiheessa näkyä kyllästymisenä ja toki myös mahassa. Voisi kai sitä yrittää metsästää jotain salaattia tai vastaavaa ihan ruokakaupoista.

En kyllä kutsuisi tätä tunnetta koti-ikäväksi, mutta jotenkin vain on yksinäinen olo. Työkaverit ovat kyllä mukavia, mutta ainakaan vielä ei niihin oikein saa muuta yhteyttä kuin työjutut ja sitten toisaalta liika on liikaa. Toisaalta mitäpä muuta se elämä olisi kotonakaan, joten en usko, että tämä nyt johtuu tästä Ruotsissa olosta pelkästään. Mikään ei vaan jaksa innostaa ja tuntuu siltä, ettei ole oikein mitään mitä odottaa ja mistä saada innostusta elämään. Duunia ja kotona olemista. Tosin kotona edes on välillä jotain muutakin, kaveri pyytää syömään tai kuuntelemaan live musiikkia jonnekin, ja muuta vastaavaa. 

Nytkin ärsyttää aivan suunnattomasti blogin kirjoittelun suunta. Valitan ja valitan, vaikka voisin kirjoittaa mitä kaikkea täällä on ja miettiä mikä tekee Ruotsista Ruotsin. Jotenkin ei vaan jaksa ja tunnen itseni myös tyhmäksi. Ei vaan saa mitään järkevää ulos. Blogin kirjoittaminenkaan ei oikein suju. Aiemmin oli mukava kirjoitella ja pohtia, ja tavallaan mukava, kun sai jotain täytettä blogiin. Nyt taas tuntuu, että miksi noinkin taas menin kirjoittamaan. Vielä olen kuitenkin pysynyt kovana ja julkaisen näitä tekstejä vain pienellä hiomisella ja annan kirjoituksen vain tulla. Välillä kyllä ajattelen, että pitäisikö alkaa muokkamaan ja hiomaan tekstejä ja pyrkiä teksteissä johonkin teemaan ja säilyttämään se punainen lanka. 

No Kuitenkin pyrin täältä kirjoittamaan lähes joka päivä ja toivottavasti aktivoidun muutenkin elämisen suhteen, jolloin myös saisin jotain pieniä sattumuksia ja tarinoita joista voisin kirjoittaa tämän pelkän itsesäälissä rypemisen sijaan. Yritän muutenkin aktivoitua nyt lukemalla muutakin kuin pelkkää fiktiota, tällä hetkellä pöydällä odottaa kirja nimeltään Köyhyyden globalisointi, katsellaan miten paljon ja millaisia ajatuksia tuo kirja herättää. Yritän myös vilkuilla IPCC:n ilmastomuutos raportteja ja lukea muutenkin mitä kaikkea maailmassa tapahtuu. 

Eiköhän tämäkin tästä jossain vaiheessa iloksi muutu. Kohta on ensimmäinen työviikko täällä takana ja viikonloppuna voisin lepäillä ja ladata akkuja. Miettiä mitä sitä oikein haluaa ja miten sinne päästä.

Uusi vuosi, uudet kujeet ja uusi maa

On kai aika taas alkaa päivittämään pitkätukkaisen hipin edesottamuksia ja arkisia sattumuksia. En oletettavasti tällä kertaa, ainakaan heti, ala miettimään naissotkuja, sillä olen päätynyt töiden puolesta Ruotsiin ainakin 3 kuukaudeksi. Oletettavasti pohdinkin aivan erilaisia asioita hetken verran.

Tällä hetkellä olen vielä hieman pyörällä päästä eikä oikein tajua, mikä tässä on edessä ja mitä tältä kaikelta odottaa. Nyt kuitenkin alku menee hotellissa ollessa ja ihmetellessä. Tavallaan ei pääse ihan normaaliin arkeen ja sen ihmetyksiin käsiksi. Nämä vajaat 10 neliötä kyllä paikka paikoin ahdistavat ja vievät motivaation tehdä mitään erityistä. Toisaalta yritän puristaa itsestäni nyt irti blogiin tekstiä edes pienen pätkän verran kerran illassa. Jotain kuitenkin jää käteen elämästä, ihmisistä ja mistä kaikesta olenkaan lupautunut höpisemään tässä blogissa. Pitkään mietin aloittaako puhtaalta pöydältä uuden blogin muodossa vai jatkaa vanhaa. Toisaalta sama ihminen olen vaikka olenkin vieraassa maassa. Toisaalta ajatus matkapäiväkirjan tyyppisestä blogista kiehtoi myös. Kuitenkin tulen varmaan jatkamaan joka tapauksessa kirjoittamista suoraan tajunnanvirrasta ilman sen kummempia raameja tai muokkausta, niin vanha blogi on siihen soveliaampi. Jos lähtisin luomaan uutta blogia tiettyyn teemaan, saattaisi sen rajoittuneisuus aiheuttaa sitä, että en osaisikaan kirjoittaa aivan itsenäni. 

Tavallaan tämän matkan yksi teemoista ja ajatuksista sen takana on tutustua itseensä katsomalla normaalia arkea hieman kauempaa. Vaikka ei se arki ole sen kummallisempi täälläkään oletettavasti. Niin on siinä eronsa. Täällä saa eroa normaaleihin rutiineihin ja näkee ne uudessa valossa matkan aikana sekä sen jälkeen. Olen kuitenkin jossain määrin tiettyjen päätösten edessä, mitä tehdä tälle elämälle. Mihin suunnata vai jäädäkkö paikalleen. Jotenkin tähän teemaan sopii loistavasti Ismo Alangon uusin single.

”Päästänkö irti vai pidänkö kiinni
Siinäpä kysymys
Syöksynkö uuteen vai syvennän vanhaa 
Enää ei riitä yritys”
  -Ismo Alanko, Päästänkö irti

Siinä tosiaan on klassinen pulma. Jäädäkkö vanhaan hyväksi havaittuun elämään vai tehdä jotain uutta, ja sokeasti tai ainakin vähillä tiedoilla, lähteäkin tekemään jotain aivan uutta. Siihen toivottavasti antaa tämä reissu jonkinlaisia suuntaviivoja tai ainakin ajatuksia. Ajatuksena täällä onkin kerätä uusia tapoja ja juttuja niin töissä kuin vapaa-ajalla ja niin kliseeltä kuin se kuulostaa niin kasvaa myös ihmisenä. Täällä tosiaan pääsee hetkeksi hengähtämään Entisestä, ja Neiti T:stä ja myös eräästä Neiti M:stä ja miettiä mitä sitä itse haluaa ja miten asiat järjestyy vai järjestyykö mitenkään. Toisaalta myös se mitä sitä tekee, välillä iskee halut palata Tampereelle Kuopion retkeltä, toisaalta miksei jäädä Kuopioon, jonne kuitenkin on jo muodostunut siteitä työkavereihin ja pikkuhiljaa alkaa asettumaan ja tuntemaan Kuopiota kotikaupungikseen. Kai tässä on myös kyse siitä, että asettuako vihdoin ja viimein aloilleen jonnekin, vai jatkaako sen onnen etsintää ja vaihtaa maisemaa.

No katsellaan mitä sitä löytyy itsestä täällä muilla mailla vierahilla.