Maalailua

Uuden kodin olohuone saatiin viikonlopun aikana maalattua kertaalleen valkoiseksi. Vielä hommaa toki riittää, sillä tuo pitää vielä maalata kerran tai kahdesti. Remontoiminen on yllättävän raskasta ja kehosta siinäkin hommassa löytää uusia lihaksia. Tosin mukava on remontoida omaa ja tehdä käsillään jotain itselleen. Muutenkin mukavan rentouttavaa hommaa, kun ei millään pysty pyörittelemään pensselin kanssa työasioita tai muita murheita. Sitä vaan keskittyy tasaiseen maalipintaan.

Muutenkin pikkuhiljaa alkaa realisoitua se fakta, että tässä tosiaan on talo ostettu ja se on ihan ikioma. Muutaman viikon päästä sinne sitten myös muutetaan. Hauska nähdä tuleeko omaan asuntoon satsattua enemmän sisustuksellisesti, kuin vuokrakämppään. Tuleeko siitä sitten enemmän koti?

Pitkästä aikaa

Jaahas, blogi on ollut telakalla taas hetken. Jotenkin sitä aika vaan kuluu ja päivät valuvat ohitse. Sitä aina lupaa, tänään istun alas ja kirjoitan jotain, mutta sitten se vain jää. Tavallaan olen kateellinen niille blogittajille, joiden blogeihin eksyn, että he jaksavat ja saavat kirjoiteteltua pikkujuttuja ja isompiakin jatkuvasti omiin blogeihinsa. Minä taasen kirjoittelen nykyiseltään kerran puoleen vuoteen jotain jonnin joutavaa läpinää.

No toisaalta alunperinhän tämä blogi oli ihan vaan purkautumiskanava ja mietteiden keräilypaikka. Joskohan nuo ajatukset ja mietteet purkautuvat sitten jotain muuta kautta. Mene ja tiedä. No lupaan taas kerran, että alan päivittelemään blogia hieman ahkerammin ja kertoilen mitä kaikkea tapahtuu.

Nykyiselläänhän olen vissiin sitten aikuinen, kuulemma aikuisuuden neljä A:ta on kasassa, elikkäs Asunto, Auto, Ammatti ja Av(i)opuoliso. No tiedä siitä aikuisuudesta, mutta nuo neljä A:ta tosiaan tulivat täyteen tässä talven aikana. Jotenkin asiat vaan loksahtelivat paikalleen. Varsinkin tuon Asunnon kanssa. Jotenkin aina kuvittelin ensiasunnokseni ostavan jonkun mukavan kaksion keskustan tuntumasta, mutta kuinkas sitten kävikään. Noh nyt ois omakotitalo noin 40 kilometrin päästä keskustasta, järvenrannalta. Miten näin pääsi oikein käymään?

Lisäksi olen huomattavasti lipsunut myös kasvissyönnistä. Edelleenkin kyllä suosin kasvispainotteista ruokaa, mutta kana ja kala on useammin lautasella, ja on minut nähty jopa syövän punaistakin lihaa tässä viimeaikoina. Jotenkin vaan muutos alkoi pienestä ja pikkuhiljaa sitä huomasi jopa kaipaavansa välillä lihaakin varsinkin, kun toinen jotain vieressä söi.

Tulevaisuudessa en tiedä mihin blogailuni vie, mutta katsellaan. Varmaankin jotain remppailusta ja elämästä omakotitalossa.

Päivitystä

Jotenkin tuntuu blogitteluun tulevan aina välistä kuukauden parin taukoja. Nyt on kai taas aika kirjoitella ja päivittää kuulumisia. Pitäisi varmaan aloittaa kertauksella mitä kaikkea sitä onkaan tapahtunut toukokuun jälkeen.

Tässä muutamassa kuukaudessa onkin ehtinyt tapahtua paljon asioita ja mukaan mahtuu niin musiikkia kuin myös rakkautta. Ensimmäisenä voisi mainita Sweden Rock festarin, joka järjestettiin kesäkuussa lähellä Ronnebyta. Sweden Rock oli loistavasti järjestetty festari, josta jäi kyllä hyvät muistot ja ajatus, että tänne voisi joskus myös palata. Erityisesti Judas Priestin keikka oli näkemisen arvoinen. Samoiten muutamia itselle uusia artisteja päätyi ihan levyhyllylle asti. Disturbed ja Volbeat tekivät vaikutuksen ja yllättivät iloisesti. Minusta yksi festarien annista onkin uusien bändien löytäminen. Muutenkin kyllä Ruotsin reissu laajensi jo ennestään laajaa musiikki kokoelmaani. Mukaan tarttui edellä mainittujen yhtyeiden lisäksi monia uusia tuttavuuksia. Lisäksi jotkin tutut saivat uusia merkityksiä ja niihin takertui paljon uusia muistoja. Sweden Rockin lisäksi tänä kesänä on nähty myös Iron Maiden ja viimeisimpänä Deep Purple eilen. Noita rockin suuria nimiä onkin siis tälle kesälle kasassa jo hyvä annos.

Musiikin lisäksi Ruotsin reissusta jäi paljon muutakin käteen. Uusia ystäviä, mukavia muistoja ja jäipä ruotsiin 14 kg läskiäkin. Näin jälkikäteen mietittynä reissu oli minulle todella antoisa ja tarpeellinen. Sitä taas kerran on saanut uusia tapoja katsella tätä maailmaa. Tietysti niin hassua ja outoa se onkin niin Ruotsissa ollessa tuli tutustuttua myös Neiti R:n ja nyt viime viikonlopusta asti olemme olleet avoliitossa, elikkäs saman katon alle sitä tuli muutettua. Olisin kyllä kovasti kummastellut ja jopa naureskellut, jos joku olisi tammikuussa sanonut faktana, että muutan elokuussa yhteen oman kullan kanssa reilun 90 neliön asuntoon, ja lisä bonuksena kaksi koiraa. Toisaalta asiat vain tapahtuu ja tuokin asia vain tapahtui. Tärkeintä kuitenkin oli se, että meistä molemmista tuntui se hyvälle ja luonnolliselle. Tämä viikko onkin sitten purettu tavaroita ja yritetty löytää kaikelle oma paikkansa. Hiemanhan tuo on hakemista ja uskonkin, että vielä huonekalut ja muutkin tavarat hieman vaihtavat paikkoja ennen kuin se oikea järjestys löytyy.

Pikkuhiljaa tässä varmana myös elolle löytyy se oma järjestys, pikkuhiljaa yhdessä olon opettelua ja arkirutiineiden luomista. Varmaankin tulee hetkiä jolloin ei helposti palaset loksahda paikalleen toisen kanssa ja toisen rytmien ja tekemisien kanssa, mutta kompromisseilla ja luovuudella niistäkin pääsee yli. Syksyn tullen tässä pitäisi alkaa varmaan tosissaan miettiä, minkä lajin tai lajien kanssa sitä aikoo viettää aikaansa kotona olemisen ja koirien lenkittämisen ohella. Jotenkin kaipaan jotain uutta suuntaa ja tekemistä. Kilpatanssia lupasin kokeilla testailu mielessä uudestaan ystävän kanssa, mutten kovin tosissani ainakaan vielä. Aikaa se veisi varmaan hieman liikaa, mutta jos silloin tällöin kävisi treeneissä. Saa nähdä innostuuko siitä yhtään, vaiko tuntuuko se jotenkin sellaiselta, että se oli kivaa silloin joskus, mutta nykyisin taakse jäänyttä elämää. Toinen laji, jota olen miettinyt, on Capoeira, siinä olisi kuitenkin hieman tanssillisia elementtejä mukana. Juokseminen jatkuu harrastuksena varmaankin miten aika ja muut treenit antaa myöten lenkeillä käymisen. Syyskuun kuudentena on tarkoitus Kuopio maratonilla juosta puolikas maraton. Hieman jännittää kyllä mennä ensimmäistä kertaa ”kisaamaan” juoksussa. Tokihan tuo on omaan tahtiin juoksemista ja se kisaaminen lähinnä oman aikarajan saavuttamista. Silti on kyllä kiva tuollaistakin kokeilla. Eihän sitä tiedä jos ensi vuonna kokeilisi kokonaista maratoniakin.
Pitänee yrittää nyt löytää arjesta myös hieman aikaa ja energiaa taas blogitteluunkin, ettei tällaisia monen kuukauden välejä pääsisi taas syntymään. Innolla kuitenkin odottelen mitä taas tulevaisuus tuo tullessaan.

Ajatuksia junassa

Taas kerran olen junassa matkustamassa pisteestä a pisteeseen b. Tällä kertaa Kööpenhaminan lentokentältä Ronnebyhyn. Viikonloppu on taas ohitse ja kuten aina se livahti aivan liian nopeaan. 

Neiti R:n leikkaus meni hyvin ja toipuminenkin on sujunut mallikkaasti, joten siltä osin voi huokaista helpotuksesta. Onni onnettomuudessa oli se, että olin tämän viikonlopun Kuopiossa, niin pystyin hoivaamaan neiti R:ää ja koiria. Muutenkin viikonloppu meni rauhaisissa merkeissä Neiti R:n luona ollessa. 

Tässä suhteessa on ihanaa ja meitä molempia kummastuttava asia se, että toisen kanssa on niin helppo ja luonteva olla. Olemme kuitenkin tunteneet vajaan 3kk ja nähneet yhteensä 4 viikonloppuna. Silti tuntuu kuin olisimme tunteneet pidempään ja tuntisimme toisemme paremmin. Toisaalta siitä syystä kerta kerran jälkeen tuntuu raastavammalta ja ikävämmältä lähteä pois toisen luota. Sydän pakahtuu ja haluaisi jäädä toisen luokse jo elämään sitä arkea ja normaalia elämää. 5 viikkoa sitä olisi vielä kärsittävänä. Siihenkin väliin vielä ehtii onneksi vielä yhden viikonlopun käymään Suomessa. Joten odotus ei ole aivan niin pitkä. 

Eilinen ilta oli ihana. Vaikka ilmassa oli eron haikeutta tai ehkäpä juuri siksi, sängyssä juttelimme kaikenlaisia juttuja ja nauroimme ja kikatimme väsyneinä. Vaikka molemmat tiesivät, että aamulla on aikainen herätys ja minun täytyy lähteä kohti Ruotsia, niin emme halunneet käydä nukkumaan. Juttelimme niitä näitä ja olimme onnellisia siinä hetkessä toinen vierellä. Jotain semmoista, jota voi vaalia ja hoivata erillään olo hetket. Muisto jonka avulla voi kuvitella toisen lähelle, kun puhutaan puhelimessa tai höpötetään mesellä. 

Juna tuntuu jotenkin sopivalle paikalle miettiä tämän hetkistä tilannetta. Tammikuussa sitä mietti, mihin sitä olisi menossa ja missä sitä haluaa viettää elämäänsä. Nyt ei oikeastaan enää noita mietteitä edes ole. Odottaa vain tulevaisuutta Neiti R:n kanssa. Silloin mietti, sulkevatko valinnat joita teen tiettyjä ovia lopullisesti ja jotkin mahdollisuudet jää käyttämättä. Puntaroin ja pohdin ja olin ahdistunut mitä oikeastaan haluankaan elämältä. No nyt on tavallaan noita päätöksiä tehty osittain huomaamatta ja sattuman oikusta. Varmasti joitain ovia sulkeutui, mutta ne, jotka avautuivat, tuntuvat oikeilta ja lupaavilta. Katsotaan mitä nyt näiden valintojen ja päätösten kautta syntyy. Kaikki on taas tapahtunut hyvinkin monen pienen sattuman kautta. Jotenkin kai se voisi olla lannistavaakin ajatella kuinka vähän sitä voikaan itse vaikuttaa siihen mitä tapahtuu ja mitä elämä heittää eteen. Toki silloin jos elämä heittää kaksi ihmistä yhteen ystävinä tai rakastavaisina niin siihen suhteeseen ja sen syvenemiseen tai katkeamiseen suurin vaikuttaja onkin sitten taas itse toisen kanssa. Sattuman oikusta siis elämä heittää kaksi ihmistä risteykseen ja siitä sitten yhdessä voi jatkaa tietä eteenpäin. Toki tiellä tulee vastaan risteyksiä ja mutkia, mutta olkoon sanat ja teot kartta ja kompassi, joka ohjaa ihmisiä niiden risteyksien läpi samaan suuntaan.

Tietenkin osansa tässä näyttelee rakastuminen ja sen aiheuttamat tunteet. Toisaalta miksi pitäisi aina ajatella asiat loppuun asti. Joskus sitä voi vaan antaa vallan sydämelle ja elää tässä hetkessä odottaen mitä tuleva tuo tullessaan. Eihän sitä tiedä kuinka kestävä tämäkään suhde on tai mitä se tuo tullessaan, mutta tuntemukset ja väreilyt ovat hyvät. Jotenkin kaikki on vaan toiminut tähän asti niin hyvin yhteen. Välillä tuntuu, että hieman liiankin hyvin. Alkaa etsimällä etsiä sitä piikkiä, joka jokaisessa ruusussa on. Ei uskalla aivan täysin luottaa ja antaa mennä. 

Huolta ja ahdistusta

Elämä välillä kyllä heittelee miten haluaa onnellisesta viikonlopusta ahdistukseen, huoleen ja epätietoisuuteen. Pääsin viettämään yllätys viikonloppua Kuopiossa, kun tuli työkeikkaa suomeen. Viikonloppu olikin aivan ihana ja meillä oli Neiti R:n kanssa hauskaa, käytiin hieman bailaamassa ja tanssimassa lauantaina ja pidettiin muutenkin kivaa yhdessä. Sitten sunnuntaina alkoi Neiti R:n jo tiedossa oleva vaiva oireilemaan ja sunnuntai meni sitten huolehtiessa, että pärjääkö Neiti R miten ja mitä itse voisi tehdä, kun toisella on kipuja ja paha olla, muuta kuin silittää ja sanoa, että kyllä se siitä ja pitää seuraa. Jotenkin toisen ihmisen kivun edessä on voimaton, kun ei oikein voi tehdä mitään vaikka kuinka haluaisi. No minun piti sitten siitä alkuillasta lähteä sitten junalla kohti toista kaupunkia töiden perään, ja juna matka meni sitten tekstaillessa ja soitellessa ja huolehtiessa, miten Neiti R pärjää ja voi. Onneksi kuitenkin Neiti R:n äiti ja veli pääsivät käymään ja viemään koiruudet lenkille ja hieman katsoa miten Neiti R pärjäilee. 

Aamulla neiti R sitten meni KYS:n ja siellä sitten verikokeiden tulos oli, että tulehdus arvot ovat sen verta kohollaan ja kivut pahat, että ei muuta kuin leikkauspöydälle. Päivä menikin sitten taas töissä jotenkuten ja yrittäen taas piristää Neiti R:n oloa tekstareilla ja juteltiinkin pariin otteeseen puhelimessa. Viimeisen kerran Neiti R soitti vielä vähän ennen kahdeksaa, että ei ole vieläkään päässyt leikkaukseen, ja samalla häntä sitten tultiin hakemaan. Nyt odotellaan sitten kuulumisia ja tuloksia leikkauksesta. Tosin se menee hyvin todennäköisesti aamuun, joten yö menee varmaan miettiessä kaikkia hullutuksia. 

Jotenkin ei vaan pysty miettimään oikein mitään muuta, kuin että miten Neiti R voi ja miten se muuten pärjää. Vaikka eihän minusta siellä mitään varsinaista hyötyä olisi, niin silti tuntuu tuskaiselta vaan istua hotellihuoneessa ja odottaa uutisia. No Neiti R on hyvissä käsissä ja toivotaan parasta ja odotellaan, eipä tässä muutakaan voi. 

Tällaisessa tilanteessa kyllä huomaa kuinka nopeasti ovat tunteet toista kohtaan kehittyneet ja kuinka paljon toisesta välittääkään. Toivoisi vaan, etät voisi olla toisen luona ja pitämässä edes kädestä jos ei muuta voisi. Onneksi on sentään ensi viikonloppu vielä Suomessa ja ehdin sitten kuitenkin olemaan vielä Neiti R:n kanssa ja pitämään edes alkuun vähän huolta hänestä ja hoitaa koiria ja käyttää lenkillä. Taas on tilanne, että toivoisi tuon Ruotsin reissun olevan jo ohi niin kuin se olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan ollutkin jo. Kohtalon ivaa, että tapasin Neiti R:n juuri sen jälkeen, kun olin päätökseni jatkosta jo tehnyt ja nyt sitten joutuu elämään sen kanssa. Vaikka se kuinka tuntuisi pahalta ja väärältä. No pitää yrittää pitää huolta ja huomioida Neiti R:ää etänä. Onneksi on puhelimet ja tekstiviestit kulkevat. 

Ei oikein tänä iltana ajatukset luista näitä ajatuksia pidemmälle, joten ei blogitukseenkaan oikein saa muuta juttua. Ikävä ja huoli vaan puristaa rintaa ja kyyneleet puskee väkisin silmiin. Ajatukset vaan menee outoja ratoja ja miettii mikä kaikki voi mennä pieleen. Taidan tästä vetäytyä kohta sängyn pohjalle musiikin pariin. Huomenna asiat kuitenkin näyttää erilaiselta ja tietää miten leikkauksessa kävi. 

Kuulumisia

Pitäisi varmaan kertoilla vihdoin ja viimein miten tuo vapun reissu Neiti R:n luokse meni. Oikeastaan kaikki meni paremmin kuin olisi voinut edes toivoa. Kaikki jännitys ja epävarmuus olivat loppujen lopuksi aivan turhaa. Oikeastaan minua jännitti siihen asti, kunnes näin Neiti R:n ja sen jälkeen kaikki olikin jotenkin ”oikein”. Neiti R:n kanssa pystyi olemaan oma itsensä ja ilman mitään paineita. Jokseenkin hassua sikäli, että nähtiin kuitenkin vasta toisen kerran. Ensimmäiset treffit kuitenkin olivat olleet ”vain” seitsemän tuntia. Nyt toiset treffit olivatkin 5 päivän ja 4 yön mittaiset. Toki olimmehan höpötelleet mesessä pitkään ja jutelleet periaatteessa lähes kaikesta, joten kyllähän toisen jo tietyllä tapaa tunsi. Kuitenkin tapaaminen ihan kasvotusten on aina eriasia kuin jutella tekstin välityksellä. Onneksi kuitenkin kaikki kuitenkin sujui aivan loistavasti eikä mitään turhia jännitteitä tai epäröintejä ollut oikeastaan juuri lainkaan.

Omat tunteet kuitenkin hieman ovat outoja minullekin. Edes Entisen kanssa en näin nopeasti tuntenut näin voimakkaasti ja näin nopeasti. Paras osoitus tästä taisi olla se, että lipsautin sitten lauantaina ne kaksi sanaa joita yleensä panttaa ja miettii voiko noin toiselle sanoa ja miten toinen niihin reagoi. Sanoin siis Neiti R:lle, että ”rakastan sinua”. Ne vain lipsahtivat suustani. Onneksi ei Neiti R kuitenkaan singonnut tangentin suuntaan pakokauhun vallassa, vaan halasi minua ja vastasi samalla tavalla. 

Täällä siis on tilanne se, mitä eräs ystäväni kuvasi sanoin: ”hyi yäk, mitä ällösöpöilyä”. Sitähän tämä kyllä on ollut. Jokseenkin tässä nyt tulee elettyä jalat tukevasti irti maasta ja odottaa vaan taas päivää, että näkee Neiti R:n uudelleen. Jotenkin ne pusut ja halit mesen välityksellä, ei kuitenkaan ole sama asia kuin fyysinen läheisyys. Olla vaan toisen kanssa ja halata sekä pitää hyvänä, toki olla myös hyvänä pidettävänä. Toisaalta välillä jokin pieni ääni sanoo, että tämä on liian hyvää ollakseen totta, että kyllä sä kohta taas tiput korkealta ja kovaa. Jotenkin sen äänen kuitenkin osaa hiljentää ja sanoa, että nautitaan nyt näistä hetkistä. 

Toinen asia, mikä pääsi yllättämään, oli se, kuinka paljon pidin Neiti R:n koirista. Olen kyllä aina pitänyt eläimistä ja koirista varsinkin, mutta Neiti R:n ohella nuo karvaiset otukset hurmasivat minut. Tosin se taisi yllättää myös Neiti R:n, sillä kun sanoin, että sen koiruudetkin ovat ihan ihania ja minulla on niitäkin hieman ikävä, tokaisi Neiti R, että hän oli sitä pelännyt, etten voisi sietää niitä tai muuten olisin nuiva niitä kohtaan. Se mitä hän oli odottanut, oli että korkeintaan sietäisin niitä, ja hyväksyisin lähinnä osana pakettia pakollisena pahana. Tosin taisi se tulla kuitenkin jo selväksi sen vierailun aikana, että kyllä niiden kanssa hyvin tulin juttuun. 

Kaiken kaikkiaan asiat ovat menneet aika paljon eritavalla, mitä mietin vielä tammikuussa, kun mietin mihin suuntaan tästä pitäisi mennä ja Tampereellekin muutto oli hyvin suurella todennäköisyydellä edessä. Niin sitä vaan tilanteet muuttuu. Outojen sattumusten kautta kai sitä voi itselleen löytää sen toisen puolen ja ehkäpä vielä silloin, kun sitä vähiten odottaa. Ikäväkin on siitä outo tunne, että se raastaa ja repii sisältä, silti se tunne on tervetullut, koska se kertoo, että oikeasti välittää toisesta ihmisestä ja haluaa päästä toisen luo. Toki minua varmaan suurin osa pitää nyt ihme haihattelijana ja ajattelee, että tuo nyt on vain tuota ensi huumaa. Kyllä se todellisuus meidän hipinkin taas jossain vaiheessa tavoittaa. Kyllähän sen itsekin tietää, että tämä on vain alku huumaa ja innostusta, mutta kuitenkin sitä toivoo ja jaksaa uskoa siihen, että kaikki kuitenkin pysyy hyvänä ja täydellisenä tällä kertaa, ettei paha maailma koskaan tule meidän väliimme. Kuitenkin edessäpäin suurena tuntemattomana odottaa arki ja asioiden arkipäiväistyminen. Nyt kaikki on hyvin ja ihanaa, kun toista näkee viikonlopun silloin tällöin. Kuinkas sitten, kun palaan takaisin suomeen ja toisen näkee melkein aina, kun haluaa. Alkaa nähdä toisessa myös niitä negatiivisia asioita ja puolia jotka kenties ärsyttää ja alkaa käydä hermoille. Tosin en vielä edes halua ajatella noita asioita. Ne tulevat eteen sitten, kun ovat tullakseen. 

Ehkäpä vielä tähän muutama sananen laihdutusprojektista, nyt tuli täyteen se maaginen 10 kiloa pudotettua. Vielä olisi hieman matkaa siihen, että voisi sanoa olevansa tyytyväinen painoonsa ja siihen mitä näkee peilistä. Kuitenkin tästä on hyvä jatkaa pienin askelin tavoitteeseen. Tälläkin viikolla on tullut juostua 36 kilometriä ja yhteensäkin juoksulenkeissä meni jo 400 km raja rikki. Hyvälle siis näyttää ja tuntuu. Palautetta on kuulunut monelta taholta, kuinka näytän paremmalle, mutta mikä on pääasia, minusta itsestäni tuntuu paljon paremmalle. 

Yritän taas kerran parantaa blogailu tahtiani, mutta päivät ja varsinkin illat tuntuvat kuluvan nopeaan ja huomaan päivien vain kuluvan. Toisaalta se on ihan positiivista enää 7 viikkoa ja pääsen takaisin Suomeen ja lähelle Neiti R:ää. Toivotaan, että se arkikaan ei sitten iske kylmää suihkua päin kasvoja. Luottavaisin mielin siis yritän siis katsoa tulevaisuuteen. 

pitkästä aikaan

Eipä ole taas hetkeen tullut blogiteltua. Huhtikuu on lopuillaan ja yhtään blogimerkintää ei ole tullut sitten maaliskuun alun. Niitä on jo pikkuhiljaa alettu kaipailemaankin. Hieman päivitystä tilanteeseeni siis varmaan on paikallaan kertoilla. Olin tosiaan alku vuodesta hyvinkin päättäväisesti lähtemässä Kuopiosta kohti uusia seikkailuja ja palailemassa Tampereelle. Nyt kuitenkin asiat ovat kovasti muuttuneet. Siihen on parikin syytä

Tapasin Neiti R:n pääsiäisenä, ja jotenkin vaan se oli ihastumista tai rakkautta ensisilmäyksellä. Tai no olimme kyllä jo mesetelleet viikon verran ennen tapaamista. Joten tavallaan tiesin, että meillä voisi synkatakin ihan hyvin ja olimme jo jutteluissa olleet samoilla aalloilla. Kuitenkin se ensimmäinen tapaaminen, joka tapahtui niinkin romanttisesti kuin linja-autossa, sai pulssin kiihtymään ja hymyn huulille. Siitä sitten asiat ja juttelut rullasivat mukavasti aina aamuyöhön asti, sitten Neiti R saattoi minut kotiin kahden bokserin kanssa. Tosiaan asumme noin kilometrin päässä toisistamme ja varmaankin olemme monesti nähneet tai melkein törmänneet, mutta silti tarvitsi internetin siihen, että tutustuimme toisiimme. Mainosta lainatakseni; ”kuules juippi, tää on nykyaikaa.” Sen jälkeen olemme jutelleet edelleen Mesen välityksellä joka ilta ja pitkin päivää myös. Nyt olen menossa vapuksi Neiti R:n luokse 4 päivää yhdessä oloa. Tänään siihen on päiviä jäljellä 6 ja tekisi mieleni jo alkaa kohta laskea tunteja siihen, että jälleen nähdään. En malta pysyä paikallani ja olo on kuin pikkupojalla. 

Toinen asia on sitten se, että olen hakenut töissä uutta tehtävää, tosin eipä se niin paljoa vanhasta eroa, mutta toki lisää vastuuta ja uusia tehtäviä. Sen lisäksi sain todella positiivista palautetta, siitä miten olen vuoden aikana suoriutunut tehtävistä ja hommista töissä. Osittain kuulemma ylittänytkin odotukset mitä työnantajalla oli. Muutenkin olisi kiva kuitenkin jatkaa Kuopion toimistolla eloa ja oloa.

Muutenkin ehkä tuntuu siltä, että Kuopiossa voisi kuitenkin olla ihan mukavaa pidemmän päälle. Loppujen lopuksi pikkuhiljaa alan saada kavereita ja työyhteisöönkin alan integroitumaan mukavasti. Mikäs kiire tässä on mihinkään lähteä. Katsellaan ja elellään. Sittenhän sen näkee jossain vaiheessa mihin sitä päätyy elämässään.

Muutenkin kevät on tullut tänne, ja elämä hymyilee. Paino on tippunut tasaisesti ja vaatteita on taas mukava ostella. Hieman vielä on pudotettavaa, että olisin tyytyväinen olotilaani, mutta kyllä se siitä pikkuhiljaa. Juoksemisessakin 10 kilometriä taittuu jo alle tuntiin, jonka uskoin tapahtuvan vasta joskus kesäkuun puolella. Tosin hieman ristiriitaiset tunteet nyt olla täällä kesäkuun loppuun saakka, vaikka alun perin tätä toivoin ja sen sain, mutta nyt kun tapasin Neiti R:n, niin toivoisin, että olisin jo Suomessa. Toki täällä on mukavaa, mutta haluaisin tutustua paremmin Neiti R:n ja katsoa kuinka tämä juttu toimii, sitten kun olemme samalla paikkakunnalla ja asiat normalisoituvat ja arkipäiväistyvät.

Olisi sitä varmaan muutakin kirjoiteltavaa, mutta josko tämä tältä kertaa riittäisi.