Ajatuksia junassa

Taas kerran olen junassa matkustamassa pisteestä a pisteeseen b. Tällä kertaa Kööpenhaminan lentokentältä Ronnebyhyn. Viikonloppu on taas ohitse ja kuten aina se livahti aivan liian nopeaan. 

Neiti R:n leikkaus meni hyvin ja toipuminenkin on sujunut mallikkaasti, joten siltä osin voi huokaista helpotuksesta. Onni onnettomuudessa oli se, että olin tämän viikonlopun Kuopiossa, niin pystyin hoivaamaan neiti R:ää ja koiria. Muutenkin viikonloppu meni rauhaisissa merkeissä Neiti R:n luona ollessa. 

Tässä suhteessa on ihanaa ja meitä molempia kummastuttava asia se, että toisen kanssa on niin helppo ja luonteva olla. Olemme kuitenkin tunteneet vajaan 3kk ja nähneet yhteensä 4 viikonloppuna. Silti tuntuu kuin olisimme tunteneet pidempään ja tuntisimme toisemme paremmin. Toisaalta siitä syystä kerta kerran jälkeen tuntuu raastavammalta ja ikävämmältä lähteä pois toisen luota. Sydän pakahtuu ja haluaisi jäädä toisen luokse jo elämään sitä arkea ja normaalia elämää. 5 viikkoa sitä olisi vielä kärsittävänä. Siihenkin väliin vielä ehtii onneksi vielä yhden viikonlopun käymään Suomessa. Joten odotus ei ole aivan niin pitkä. 

Eilinen ilta oli ihana. Vaikka ilmassa oli eron haikeutta tai ehkäpä juuri siksi, sängyssä juttelimme kaikenlaisia juttuja ja nauroimme ja kikatimme väsyneinä. Vaikka molemmat tiesivät, että aamulla on aikainen herätys ja minun täytyy lähteä kohti Ruotsia, niin emme halunneet käydä nukkumaan. Juttelimme niitä näitä ja olimme onnellisia siinä hetkessä toinen vierellä. Jotain semmoista, jota voi vaalia ja hoivata erillään olo hetket. Muisto jonka avulla voi kuvitella toisen lähelle, kun puhutaan puhelimessa tai höpötetään mesellä. 

Juna tuntuu jotenkin sopivalle paikalle miettiä tämän hetkistä tilannetta. Tammikuussa sitä mietti, mihin sitä olisi menossa ja missä sitä haluaa viettää elämäänsä. Nyt ei oikeastaan enää noita mietteitä edes ole. Odottaa vain tulevaisuutta Neiti R:n kanssa. Silloin mietti, sulkevatko valinnat joita teen tiettyjä ovia lopullisesti ja jotkin mahdollisuudet jää käyttämättä. Puntaroin ja pohdin ja olin ahdistunut mitä oikeastaan haluankaan elämältä. No nyt on tavallaan noita päätöksiä tehty osittain huomaamatta ja sattuman oikusta. Varmasti joitain ovia sulkeutui, mutta ne, jotka avautuivat, tuntuvat oikeilta ja lupaavilta. Katsotaan mitä nyt näiden valintojen ja päätösten kautta syntyy. Kaikki on taas tapahtunut hyvinkin monen pienen sattuman kautta. Jotenkin kai se voisi olla lannistavaakin ajatella kuinka vähän sitä voikaan itse vaikuttaa siihen mitä tapahtuu ja mitä elämä heittää eteen. Toki silloin jos elämä heittää kaksi ihmistä yhteen ystävinä tai rakastavaisina niin siihen suhteeseen ja sen syvenemiseen tai katkeamiseen suurin vaikuttaja onkin sitten taas itse toisen kanssa. Sattuman oikusta siis elämä heittää kaksi ihmistä risteykseen ja siitä sitten yhdessä voi jatkaa tietä eteenpäin. Toki tiellä tulee vastaan risteyksiä ja mutkia, mutta olkoon sanat ja teot kartta ja kompassi, joka ohjaa ihmisiä niiden risteyksien läpi samaan suuntaan.

Tietenkin osansa tässä näyttelee rakastuminen ja sen aiheuttamat tunteet. Toisaalta miksi pitäisi aina ajatella asiat loppuun asti. Joskus sitä voi vaan antaa vallan sydämelle ja elää tässä hetkessä odottaen mitä tuleva tuo tullessaan. Eihän sitä tiedä kuinka kestävä tämäkään suhde on tai mitä se tuo tullessaan, mutta tuntemukset ja väreilyt ovat hyvät. Jotenkin kaikki on vaan toiminut tähän asti niin hyvin yhteen. Välillä tuntuu, että hieman liiankin hyvin. Alkaa etsimällä etsiä sitä piikkiä, joka jokaisessa ruusussa on. Ei uskalla aivan täysin luottaa ja antaa mennä. 

Huolta ja ahdistusta

Elämä välillä kyllä heittelee miten haluaa onnellisesta viikonlopusta ahdistukseen, huoleen ja epätietoisuuteen. Pääsin viettämään yllätys viikonloppua Kuopiossa, kun tuli työkeikkaa suomeen. Viikonloppu olikin aivan ihana ja meillä oli Neiti R:n kanssa hauskaa, käytiin hieman bailaamassa ja tanssimassa lauantaina ja pidettiin muutenkin kivaa yhdessä. Sitten sunnuntaina alkoi Neiti R:n jo tiedossa oleva vaiva oireilemaan ja sunnuntai meni sitten huolehtiessa, että pärjääkö Neiti R miten ja mitä itse voisi tehdä, kun toisella on kipuja ja paha olla, muuta kuin silittää ja sanoa, että kyllä se siitä ja pitää seuraa. Jotenkin toisen ihmisen kivun edessä on voimaton, kun ei oikein voi tehdä mitään vaikka kuinka haluaisi. No minun piti sitten siitä alkuillasta lähteä sitten junalla kohti toista kaupunkia töiden perään, ja juna matka meni sitten tekstaillessa ja soitellessa ja huolehtiessa, miten Neiti R pärjää ja voi. Onneksi kuitenkin Neiti R:n äiti ja veli pääsivät käymään ja viemään koiruudet lenkille ja hieman katsoa miten Neiti R pärjäilee. 

Aamulla neiti R sitten meni KYS:n ja siellä sitten verikokeiden tulos oli, että tulehdus arvot ovat sen verta kohollaan ja kivut pahat, että ei muuta kuin leikkauspöydälle. Päivä menikin sitten taas töissä jotenkuten ja yrittäen taas piristää Neiti R:n oloa tekstareilla ja juteltiinkin pariin otteeseen puhelimessa. Viimeisen kerran Neiti R soitti vielä vähän ennen kahdeksaa, että ei ole vieläkään päässyt leikkaukseen, ja samalla häntä sitten tultiin hakemaan. Nyt odotellaan sitten kuulumisia ja tuloksia leikkauksesta. Tosin se menee hyvin todennäköisesti aamuun, joten yö menee varmaan miettiessä kaikkia hullutuksia. 

Jotenkin ei vaan pysty miettimään oikein mitään muuta, kuin että miten Neiti R voi ja miten se muuten pärjää. Vaikka eihän minusta siellä mitään varsinaista hyötyä olisi, niin silti tuntuu tuskaiselta vaan istua hotellihuoneessa ja odottaa uutisia. No Neiti R on hyvissä käsissä ja toivotaan parasta ja odotellaan, eipä tässä muutakaan voi. 

Tällaisessa tilanteessa kyllä huomaa kuinka nopeasti ovat tunteet toista kohtaan kehittyneet ja kuinka paljon toisesta välittääkään. Toivoisi vaan, etät voisi olla toisen luona ja pitämässä edes kädestä jos ei muuta voisi. Onneksi on sentään ensi viikonloppu vielä Suomessa ja ehdin sitten kuitenkin olemaan vielä Neiti R:n kanssa ja pitämään edes alkuun vähän huolta hänestä ja hoitaa koiria ja käyttää lenkillä. Taas on tilanne, että toivoisi tuon Ruotsin reissun olevan jo ohi niin kuin se olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan ollutkin jo. Kohtalon ivaa, että tapasin Neiti R:n juuri sen jälkeen, kun olin päätökseni jatkosta jo tehnyt ja nyt sitten joutuu elämään sen kanssa. Vaikka se kuinka tuntuisi pahalta ja väärältä. No pitää yrittää pitää huolta ja huomioida Neiti R:ää etänä. Onneksi on puhelimet ja tekstiviestit kulkevat. 

Ei oikein tänä iltana ajatukset luista näitä ajatuksia pidemmälle, joten ei blogitukseenkaan oikein saa muuta juttua. Ikävä ja huoli vaan puristaa rintaa ja kyyneleet puskee väkisin silmiin. Ajatukset vaan menee outoja ratoja ja miettii mikä kaikki voi mennä pieleen. Taidan tästä vetäytyä kohta sängyn pohjalle musiikin pariin. Huomenna asiat kuitenkin näyttää erilaiselta ja tietää miten leikkauksessa kävi. 

Kuulumisia

Pitäisi varmaan kertoilla vihdoin ja viimein miten tuo vapun reissu Neiti R:n luokse meni. Oikeastaan kaikki meni paremmin kuin olisi voinut edes toivoa. Kaikki jännitys ja epävarmuus olivat loppujen lopuksi aivan turhaa. Oikeastaan minua jännitti siihen asti, kunnes näin Neiti R:n ja sen jälkeen kaikki olikin jotenkin ”oikein”. Neiti R:n kanssa pystyi olemaan oma itsensä ja ilman mitään paineita. Jokseenkin hassua sikäli, että nähtiin kuitenkin vasta toisen kerran. Ensimmäiset treffit kuitenkin olivat olleet ”vain” seitsemän tuntia. Nyt toiset treffit olivatkin 5 päivän ja 4 yön mittaiset. Toki olimmehan höpötelleet mesessä pitkään ja jutelleet periaatteessa lähes kaikesta, joten kyllähän toisen jo tietyllä tapaa tunsi. Kuitenkin tapaaminen ihan kasvotusten on aina eriasia kuin jutella tekstin välityksellä. Onneksi kuitenkin kaikki kuitenkin sujui aivan loistavasti eikä mitään turhia jännitteitä tai epäröintejä ollut oikeastaan juuri lainkaan.

Omat tunteet kuitenkin hieman ovat outoja minullekin. Edes Entisen kanssa en näin nopeasti tuntenut näin voimakkaasti ja näin nopeasti. Paras osoitus tästä taisi olla se, että lipsautin sitten lauantaina ne kaksi sanaa joita yleensä panttaa ja miettii voiko noin toiselle sanoa ja miten toinen niihin reagoi. Sanoin siis Neiti R:lle, että ”rakastan sinua”. Ne vain lipsahtivat suustani. Onneksi ei Neiti R kuitenkaan singonnut tangentin suuntaan pakokauhun vallassa, vaan halasi minua ja vastasi samalla tavalla. 

Täällä siis on tilanne se, mitä eräs ystäväni kuvasi sanoin: ”hyi yäk, mitä ällösöpöilyä”. Sitähän tämä kyllä on ollut. Jokseenkin tässä nyt tulee elettyä jalat tukevasti irti maasta ja odottaa vaan taas päivää, että näkee Neiti R:n uudelleen. Jotenkin ne pusut ja halit mesen välityksellä, ei kuitenkaan ole sama asia kuin fyysinen läheisyys. Olla vaan toisen kanssa ja halata sekä pitää hyvänä, toki olla myös hyvänä pidettävänä. Toisaalta välillä jokin pieni ääni sanoo, että tämä on liian hyvää ollakseen totta, että kyllä sä kohta taas tiput korkealta ja kovaa. Jotenkin sen äänen kuitenkin osaa hiljentää ja sanoa, että nautitaan nyt näistä hetkistä. 

Toinen asia, mikä pääsi yllättämään, oli se, kuinka paljon pidin Neiti R:n koirista. Olen kyllä aina pitänyt eläimistä ja koirista varsinkin, mutta Neiti R:n ohella nuo karvaiset otukset hurmasivat minut. Tosin se taisi yllättää myös Neiti R:n, sillä kun sanoin, että sen koiruudetkin ovat ihan ihania ja minulla on niitäkin hieman ikävä, tokaisi Neiti R, että hän oli sitä pelännyt, etten voisi sietää niitä tai muuten olisin nuiva niitä kohtaan. Se mitä hän oli odottanut, oli että korkeintaan sietäisin niitä, ja hyväksyisin lähinnä osana pakettia pakollisena pahana. Tosin taisi se tulla kuitenkin jo selväksi sen vierailun aikana, että kyllä niiden kanssa hyvin tulin juttuun. 

Kaiken kaikkiaan asiat ovat menneet aika paljon eritavalla, mitä mietin vielä tammikuussa, kun mietin mihin suuntaan tästä pitäisi mennä ja Tampereellekin muutto oli hyvin suurella todennäköisyydellä edessä. Niin sitä vaan tilanteet muuttuu. Outojen sattumusten kautta kai sitä voi itselleen löytää sen toisen puolen ja ehkäpä vielä silloin, kun sitä vähiten odottaa. Ikäväkin on siitä outo tunne, että se raastaa ja repii sisältä, silti se tunne on tervetullut, koska se kertoo, että oikeasti välittää toisesta ihmisestä ja haluaa päästä toisen luo. Toki minua varmaan suurin osa pitää nyt ihme haihattelijana ja ajattelee, että tuo nyt on vain tuota ensi huumaa. Kyllä se todellisuus meidän hipinkin taas jossain vaiheessa tavoittaa. Kyllähän sen itsekin tietää, että tämä on vain alku huumaa ja innostusta, mutta kuitenkin sitä toivoo ja jaksaa uskoa siihen, että kaikki kuitenkin pysyy hyvänä ja täydellisenä tällä kertaa, ettei paha maailma koskaan tule meidän väliimme. Kuitenkin edessäpäin suurena tuntemattomana odottaa arki ja asioiden arkipäiväistyminen. Nyt kaikki on hyvin ja ihanaa, kun toista näkee viikonlopun silloin tällöin. Kuinkas sitten, kun palaan takaisin suomeen ja toisen näkee melkein aina, kun haluaa. Alkaa nähdä toisessa myös niitä negatiivisia asioita ja puolia jotka kenties ärsyttää ja alkaa käydä hermoille. Tosin en vielä edes halua ajatella noita asioita. Ne tulevat eteen sitten, kun ovat tullakseen. 

Ehkäpä vielä tähän muutama sananen laihdutusprojektista, nyt tuli täyteen se maaginen 10 kiloa pudotettua. Vielä olisi hieman matkaa siihen, että voisi sanoa olevansa tyytyväinen painoonsa ja siihen mitä näkee peilistä. Kuitenkin tästä on hyvä jatkaa pienin askelin tavoitteeseen. Tälläkin viikolla on tullut juostua 36 kilometriä ja yhteensäkin juoksulenkeissä meni jo 400 km raja rikki. Hyvälle siis näyttää ja tuntuu. Palautetta on kuulunut monelta taholta, kuinka näytän paremmalle, mutta mikä on pääasia, minusta itsestäni tuntuu paljon paremmalle. 

Yritän taas kerran parantaa blogailu tahtiani, mutta päivät ja varsinkin illat tuntuvat kuluvan nopeaan ja huomaan päivien vain kuluvan. Toisaalta se on ihan positiivista enää 7 viikkoa ja pääsen takaisin Suomeen ja lähelle Neiti R:ää. Toivotaan, että se arkikaan ei sitten iske kylmää suihkua päin kasvoja. Luottavaisin mielin siis yritän siis katsoa tulevaisuuteen.