Maanantain myllerryksiä

Jotenkin alkaa pikkuhiljaa ero realisoitua. Ensi viikolla pitäisi muuttaa Entinen omaan kämppään. Ajatukset alkaa selviytyä ja alkaa tajuamaan, että ei tämä ollutkaan mikään pikku juttu. 10 vuotta yhteistä arkea ja juhlaa, tappeluita ja sopimisia sekä iloja ja suruja takana. Ja vaikka ollaankin väleissä ja tullaan varmaan olemaan tulevaisuudessakin. Silti ero sattuu. Toisaalta, jos ei sattuisi, niin silloin kai ei meidän välillä olisi mitään ollutkaan. No kyllä kai se elämäkin tässä pikkuhiljaa voittaa. Tapaan uusia ihmisiä ja koen uusia asioita. Nyt vaan tuntuu tyhjälle.

Päässä myllää monia asioita, ei oikein osaa keskittyä mihinkään. Töissä on kiire, mutta työntekokin jumittaa. Kai tässä on vaan otettava itseään niskasta kiinni ja hoitaa työkiireet alta pois ja jumittaa omien ajatusten kanssa sitten, kun tulee sopiva tilaisuus. Vielä, kun oikeasti keksisi miten nuo päässä mylläävät ajatukset saisi työnnettyä taka-alalle.

Toisaalta elämä alkaa varmaan tässä pikkuhiljaa sujua. Pitää vaan saada käsiteltyä nuo asiat pois ja alkaa tehdä asioita ja juttuja, että pikkuhiljaa pääsee elämään taas kiinni. Se mitä eniten kaipaan suhteesta, on hellyys se, että makailee sängyssä toisen kainalossa, tuntee hengityksen niskassa ja ihon ihoa vasten. Tietää, että minnekään ei ole kiire vaan, että tämä hetki on meitä varten. Ei uskalla liikahtaa, ettei arki saa taas valtaa. Olen ehkä hieman herkässä mielentilassa, mutta televisiossa tai ihan vaan baarissa, kun näkee joidenkin suutelevan pitkään ja hartaasti lukkiutuneena hetkeen, toivon, että minullakin olisi joku jota suudella ja tuntea taas perhosia vatsanpohjassa. Toisaalta kuten yksi kaveri sanoi viikonloppuna, minusta huomaa, ettei minulla ole haku päällä. Eikä minulla olekaan, tietysti on tuo ihastus, mutta en minä mitenkään ole uutta suhdetta hakemassa ja ei oikein inspiroi mitkään yhden illan jutut. Sillä en minä sellaista kaipaa, vaan toista ihmistä ja lämpöä. Joku jolle voi purkaa sydäntä ja joka ymmärtää.