Parisuhteettomuutta

Entisen äiti soitti ja jutteli asioita. Tästä pääsemmekin aiheeseen: Milloin pitäisi kertoa ihmisille, että olemme eronneet. Entisen kanssa päätettiin, että kunhan ollaan päästy omiin asuntoihin(tai lähinnä entinen pois nykyisestä yhteisestä), kerromme asiasta yleisemmin. Toki asiasta tietävät jo muutama ystävä ja osa työkavereista. Asian kertominen vanhemmille kuitenkin tuntuu asian "viralliselta" esille tuomiselta. Vanhempani tuntien siitä tulee aikamoinen höykytys.

10 vuotta on kuitenkin pitkä aika, yli kolmasosa kuluneesta elämästä, siinä itse kukin alkaa ottaa parisuhteen itsestään selvyytenä. Vanhempani ovat jo pitkään toivoneet, että minä ja Entinen olisimme tehneet heistä isovanhempia, mutta nyt kun kävikin näin. Osaan kuvitella heidän kuulustelut ja huokailut. Olisiko tarjolla vapaaehtoisia toimimaan viestinviejänä? Isoveljeni tosin tokaisee varmana: "Ai jaa." Ja jatkaa puhumista musiikista tai elokuvista olankohautuksen vielä hiipiessä ilmassa. Kuvittelisin että kenties suurimman ahdistuksen ja surun erostamme kokee pikkusiskoni, hänelle Entinen on kuitenkin ollut isosisko ja tietynlainen roolimalli. 10 vuotta yli puolet pikkusiskoni elämästä on Entinen ollut mukana auttamassa ja neuvomassa elontiellä.

Tietenkään ihmissuhteet eivät katkea heti lopullisesti, mutta ihmisten toiveet ja unelmat tulevaisuudesta kyllä murtuvat. Ihmiset, jotka tietävät meidän erosta saattavat ihmetellä Entisen ja minun nykyistä eloa. Olemme ystäviä edelleen, vaikka se tuntuu kliseeltä. Toisaalta ehkäpä tilanne muuttuu, kun muutamme erillemme, tai sitten ei. Olemme käyneet ulkona syömässä, elokuvissa, shoppailemassa ja yleensäkin oltu sekä juteltu asioista, kenties jopa enemmän kuin aiemmin. Elämä on jännää. Oliko välillämme jotain seiniä ja rajoja. Asioita joita ei käsitelty, kun olimme pari. Nyt kun ei ole enää paineita parisuhteen tulevaisuudesta tai onnistumisesta, molemmat voivat vapaasti purkaa ajatuksiaan ja sydäntään toiselle. Oliko tuossa kenties yksi suhteemme ongelmista? Kukapa tietää?