Kadonnut suudelma

suudelmaa etsin
kadonnutta suudelmaa
huumaavaa kuumaa
kadonnutta suudelmaa

tanssin, tanssin, tanssin, tanssin lailla vaahtopään
tanssin niin kuin lapsen luistin päällä jään
tanssin, tanssin, tanssin, jalat maasta irtautuu
tanssin niin kuin myrskyn villitsemä puu

-Ismo Alanko Kadonnut suudelma

Nyt soi Ismo Alangon Kadonnut suudelma kappale. Se kertookin jotain tunnelmista tänään. Tartuin hetkeen ja suutelin Neiti T:tä ja hän onnekseni vastasi tuohon suudelmaan. Suutelun lisäksi tosin makoilimme sängyllä Neiti T kainalossani ja juteltiin. Sen lisäksi Neiti T saattoi minut kotoaan pyörälle tihkusateessa yhdentoista jälkeen illalla ja pidettiin toisiamme kädestä.

Toivottavasti tuo oli nyt alku jollekin suuremmalle ja päästään eroon tuosta alku kankeudesta. Tosin ei voi sano, että meillä mitään ongelmia olisi ollut, juttua riittää ja molemmat tuntuvat nauttivan toistensa seurasta, mutta kosketukset ja huomion osoitukset ovat olleet kovinkin vähällä. Toisaalta minä taas pidän käsi kädessä kävelyistä pusuista ja kosketuksista.

Muutenkin maailmassa alkaa olla palaset kohdallaan. Elämään alkaa pikkuhiljaa rakentua rakennelmia ja rytmiä. Sitä huomaa, että tekemistä on joka päivälle ja muutenkin elämä lipuu eteenpäin hiljakseen tuttuja asioita tehden. Tosin tuo orastava suhde Neiti T:n kanssa ei ole tuttua, sillä koko treffailu ja seurustelun tai mitä tämä ikinä onkaan aloittaminen on minulle kovinkin uusi asia. Sitä varmaan vaan täytyy luottaa siihen, että asiat sujuvat omalla painollaan.

Syksy ja tihkusade ovat jotenkin rauhoittavaa ja nautin tihkusateessa kävelystä pimeällä. On mukavaa kävellä ja antaa sateen valua, varsinkin, kun eilenkään ei ollut kylmä tai tuulinen sää muuten. Sade tihuttaa pikkuhiljaa ja voi nauttia siitä ja vain muutama ohimenevä auto häiritsee iltaa. Toinen mistä nautin, on lumisade talvella. Hiljalleen putoilevat hiutaleet, jotka peittävät maailmana valkoiseen vaippaan. Silloin on pakko päästä ulos kävelemään ja nauttimaan.

rakasta mua nyt
maa halkeaa
rakasta mua nyt
vielä on aikaa
rakasta mua nyt
kaupunki soi
rakasta mua nyt
pallo salamoi

maa vie unelmaan
maailmaa julmempaa
maailmanparantajaa
paranna maailmani
parannan maaailmasi
maailmanparantaja
me kuljemme yhdessä yön siimekseen

-Ismo Alanko Maailmanparantaja

Askel askeleelta

Näimme taas eilen Neiti T:n kanssa. Ohjelmassa tällä kertaa oli teetä ja keskusteluja, kävelyä ja keskusteluja sekä lisää teetä ja keskusteluja. Kiva jutella ihmisen kanssa, kun on tunne, että voin jutella melkein mistä vaan vapaasti. Ei tarvitse ajattele, että mitä tuokin minusta miettii. Tosin muutoin asiat etenee varovaisen hitaasti. Toisaalta hitaasti hyvä tulee, mutta toisaalta tekisi mieli kaapata Neiti T syliin ja suudella, mutten sitä tee.

Mistä tietää milloin on oikea hetki ja toinen valmis. Varsinkin, kun Neiti T ilmoitti, että on hitaasti lämpenevää sorttia ja ei pidä menettää hermojaan. Antaako ajan kulua ja odottaa jotain selvää signaalia, sille että voi viedä asian pidemmälle. Vai johtaako odottelu siihen, että luisumme vain kavereiksi joista on kiva hengata yhdessä, kun muitakaan ei ole.

Toisaalta olen kai itsekin nyt suhteellisen varovainen, vaikka itselleni tunnustan, että olen vakavasti ihastunut, rakastumisesta en ihan vielä tiedä. En halua pilata tätä juttua liialla tuputtamisella ja innokkuudella. Asiat voi toki pilata myös liialla passiivisuudella. Missä menee se raja ja milloin on oikea hetki. Toisaalta ärsyttää myös se, että molempien viikonloput ovat täynnä erilaisia juttuja ja tulevaisuus näyttää siltä, että näemme vain arki-iltaisin. Jotenkin arki-iltaa varjostaa aina seuraavan päivän työt ja heräämiset.

Onhan tässä kuitenkin aikaa, päivä kerrallaan ja askel askeleelta. Mihin sitä olisikaan kiire? Paitsi tuntea Neiti T:n huulet huulia vasten suudellessa, tuntea ihon tuoksu halatessa sekä ihon pehmeys sormien hivellessä selkää. Jos näitä tunteita ei olisi, olisikin helppoa olla vaan ja nauttia matkasta ja toiseen tutustumisesta keskustellen ja jutellen.

Valokuvia, ruokaa, teetä ja sympatiaa

Tapasin siis Neiti T:n eilen ensimmäistä kertaa ihan kasvotusten. Ainakin minulla oli mukavaa ja meidän välillämme synkkasi kyllä jokin kemia. Tosin Neiti T ilmaisi olevansa hidas seurustelu jutuissa, joten näillä mennään. Hitaasti edeten ja katsellen mitä tuleman pitää.

Itse treffit olivat todella mukavat, kävimme tosiaan vilkaisemassa valokuvanäyttelyn kuten suunnittelimme ja sen jälkeen syömään, näyttelystä oli mukava jutella hyvän ruuan äärellä. Lisäksi juttuaiheita riitti loputtomiin, joten ruualta suuntasimme vielä teelle, jossa vierähti taas muutama tunti. Hieman ennen yhdeksää päädyimme lähtemään teeltä pois, ja saatoin Neiti T:n kotiin, ja sain kutsun sisälle jossa jatkoimme juttelua ja katsoimme Amazing Racen. Tulimme johtopäätökseen, että jos lähtisimme tuollaiselle matkalla, joko meistä tulisi himo kilpailuhenkisiä toisten selkään puukottajia tai todennäköisempi vaihtoehto olisi, että chillaisimme ja fiilistelisimme ensimmäisen etapin maassa, niin paljon, että tippuisimme ensimmäisinä. Tuon jälkeen lähdin kotiin kirkkaan tähtitaivaan loistaessa. Toivoin matkalla voivani sammuttaa kaikki kaupungin valot ja ihailla tähtiä paremmin. Kotona sitten oli Neiti T lisännyt minut messengeriin, ja sitten tulikin juteltua vielä puolille öin. Onnistunut oli ilta siis kaiken kaikkiaan.

Nyt kun vaan osaisin ottaa rauhallisesti ja askel kerrallaan. Enkä rakentelisi liian korkeita odotusten ja haaveiden muureja pilvilinnoihini. Onneksi on ystäviä, jotka pitävät minut edes hieman kiinni maan päällä.

Blogini on pahasti mennyt tärviölle ja tulee jutusteluta vain ihastumisista ja treffeistä, mutta minkä sille voi jos ne ovat päällimmäisinä mielessä. Toisaalta kai sitä tulee purettua nyt pahimmat mietiskelyt muista aiheista mailehin Neiti T:n kanssa ja jäljellä on vain se mitä ei sinne voi kirjoittaa. Lupaan kyllä parantaa tapani, ja jättää jotain pohdiskeluja blogiakin varten.

Treffien sopimista ja juttelua

No niin nyt olisi treffit sitten sovittu sekä aika ja paikka tiedossa. Tuon selvittämiseen olisi varmaan tarvittu korkeintaan minuutin puhelu. Toisin kuitenkin kävi. Oikeasti kuinka voi ihmistä jännittää puhelimella soitto, varsinkin se ensimmäinen. Sydän meinaa tulla rinnasta ulos niin kovaa se hakkaa, kun etsin neiti T:n numeroa puhelimesta ja mietin uskaltaako painaa vihreää luuria. No lopputuloksen arvaatte varmaan. Kyllä tartuin härkää sarvista ja soitin. Onhan puhuminen paras tapa kommunikoida tapaamispaikka ja aika ja käydä läpi suunnitelmia. Siihen menikin tuo arvioitu minuutti.

Tosin tuon minuutin jälkeen jutustelimme vielä noin 44 minuuttia vähän siitä sun tästä. Jos laskin oikein 3 kertaa olimme jo lopettelemassa puhelua, kun juttelu siirtyi johonkin toiseen aiheeseen. Mukava oli höpistä, kertaakaan ei tullut vaivautuneita hiljaisia hetkiä. Juttelu soljui aiheesta toiseen vaivatta ja molemmat toivottavasti nauttivat keskustelusta. Tuo puhelintuokio lupaa hyvää huomisia treffejä ajatellen, sillä tunnuimme olevan samoilla aaltopituuksilla. Ainakin juttua tulee riittämään ja se on mukava asia. Pitää vaan muistaa pitää jalat maassa ja katsoa miten homma etenee ja miten toinen sitten suhtautuu asioihin.

Treffikatsaus

Lyhyt katsaus treffitilanteeseen, illalla hieman sen jälkeen, kun sain blogin päivitettyä postilaatikossa odotti posti. Ehdotukseeni suostuttiin ja nyt pitää vain sopia olisiko lauantai vai sunnuntai sopiva päivä ja sopia käytännön järjestelyistä. Toivottavasti tällä kertaa molemmat ehtivät paikalla ja meillä on mukava päivä yhdessä. Pysykää kanavalla lisää tiedotteita, kunhan jotain tapahtuu.

Elokuva ja mailin odottelua

Taas on torstai takana ja yksi elokuva katsottuna. Tämän illan leffana oli Tapaus Punahilkka, jotensakin aikuisille suunnattu piirretty, tosin kai tuota lapsetkin katsoisivat mielellään. Pitkästä aikaa sai nauraa ja viimeistään se ajoi känkkäränkän rippeet pois. Mitä sitä turhia murehtimaan. Elokuva oli lajityypilleen ominainen hahmoineen, jotka viittasivat kukin mihinkin. Kohtauksiin täynnä viittauksia toisiin leffoihin ja sarjoihin. Pitäisi katsoa ajatuksen kanssa monta kertaa ja silti jäisi viittauksia huomaamatta. Ei ehkä leffa jos haluaa suuria tunteita ja draamaa, mutta ihan kiva välipala ja känkkäränkän poistoleffa.

Mitä sitä turhia tosiaan murehtimaan sillä sain neiti T:ltä vastauksen ja hän antoi ymmärtää, että viikonloppu olisi vapaa, joten tein sitten ehdotuksen. Valokuvakeskukseen katsomaan Kreikkalaisen valokuvan katselmus Synopsis ja samoilla linjoilla jatkaa syömään ravintola Kreetaan. Ei tosin taaskaan ole vielä tullut vastausta, joten armoton f5:n painelu jatkukoon. Pitää pitää sormet ristissä ja toivoa parasta. Toki pahinta ei tarvitse sikäli pelätä, sillä jos ei natsaa niin sitten ei. Ehkä joku toinen kerta tai sitten toisen tytön kanssa. Tosin neiti T mailien vaihdon perusteella tuntuu ihmiseltä johon mielelläni tutustuisin paremmin ja jonka kanssa uskoisin viihtyväni. Ketä luulen huijaavani olen korvia myöten ihastunut mailien vaihdon aikana jo. Aina ei kuitenkaan saa kaikkea mitä tahtoo ja jos homma ei toimi niin se ei toimi.

No jospa huominen toisi tullessaan vastauksen ja näkisi mihin tämä juttu on menossa. Toisaalta jos ei niin sitten ei. Tänään ei tämän syvällisempää pohdintaa irtoa. 

Känkkäränkkäpäivä

Välillä tulee känkkäränkkäpäiviä, vaikka ei pitäisi. Ensinnäkään ei pitäisi odottaa mitään, niin ei tule pettymyksiä. Toisaalta pitäisi ymmärtää, että pettymyksiä tulee ja ihmisten suunnitelmat muuttuvat. Tosin jos ei meinaa nahoissaan pysyä viikonlopun yli on maanantaina illalla perutut treffit aina pettymys. Miksi pitää odottaa asioita niin paljon ja miksi pitää innostua ja ihastua niin helposti. Miksei kukaan sano: ”maa kutsuu herra Pilvilinnaa.” Äkkipysäys kilometrin pudotuksen jälkeen aiheuttaa känkkäränkkäpäiviä. Toisaalta myös se, että miksi pitää kirjoitella tyhmiä asioita mailiin ja katua niitä myöhemmin. Miksei ole sellaista oikolukua, joka tarkistaa oikeinkirjoituksen lisäksi sen, mitä voi toiselle kirjoittaa missäkin vaiheessa. Miksei klemmari koskaan sano:”herra Tunteellinen Hörhö, oletko varma, että vielä tässä vaiheessa kannattaa tytölle kirjoittaa noin?” Ei vaan ole sellaisia ohjelmia ei. Mailin saa lähetettyä, vaikka se sisältäisi mitä tahansa.

Kirjeenkin kanssa on helpompaa, ensin pitää kirjoittaa kirje. Se vie aikaa, joko kirjoitat käsin, joka on aikaa ja tarkkuutta vaativaa puuhaa, jolloin asiat pitää ajatella kolmeen kertaan. Tai sitten koneella ja tulostat sen ja tulostehan pitää tarkistaa huolella. Sitten etsit kirjekuorta ja kun taittelet paperin kuoreen, mietit vielä kerran tai kaksi onko kaikki nyt kirjoitettu järkevästi ja oikein. Sitten hankit postimerkin ja alat arpoman postilaatikon luona, että voiko tätä lähettää vaiko eikö? Mailissa se on yksi hiiren heilautus ja maili meni jo. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Siellä ne nyt on tyhmät ajatukset bitteinä toisen sähköpostilaatikossa.

Miksi pitää yleensäkään pyöritellä näitä ajatuksia. Tehty mikä tehty, näillä mennään, mutta ei sitä vaan miettii ja pyörittelee. Toisaalta Neiti T edelleen vastailee mulle sähköposteilla ja tekstiviesteillä, joten ei pitäisi olla huolissaan yhdestä hassusta mailista, mutta sitten kuitenkin miettii, että muuttiko se jotain sen suhtautumisessa, ja mitäs jos se haluaakin nyt olla vaan kaveri. Miksei se edelleen kuitenkin haluaisi nähdä ja katsoa sen perusteella vasta hommaa pidemmälle. Pitäisi kai keksiä jotain tekemistä, ettei näitä ajatuksia tarvitsisi kokoajan pyöritellä.

Tällaisista asioista on känkkäränkkäpäivät tehty. Pitäisi vaan rauhoittua ja ottaa asiat, kun ne tulee kohdalle, mutta aina ei siihen pysty. Sitä vaan on ärsyyntynyt itselleen ja tilanteelle johon on itsensä ajanut. Ei huvita mikään. Maili boksissa tulee painettua f5:sta 5 minuutin välein, jotta näkee olisiko siellä jotain. Ystäville vaan valittaa ja on sietämätön. Kaikki tämä vain sen takia, että pitää haihahdella ja rakentaa pilvilinnoja.

Ympyrä sulkeutuu

Tämän tarinan alku vie teidät kymmenen vuoden päähän menneisyyteen. 17-vuotias nuorimies on juuri löytänyt elämänsä ensimmäisen tosi rakkauden, tosin tässä vaiheessa tarinaa tuo rakkaus on vasta nupullaan. Tämän lisäksi nuorimies on myös löytänyt toisen asian, joka tulee muuttamaan hänen elämänsä suunnan. Hän on tutustunut rokkibändiin nimeltä CMX, erään kaukana pohjoisessa vielä tuolla hetkellä lukiota käyvän nuoren naisen avustuksella. Tuskin kumpikaan heistä arvasi kuinka paljon tuolla oli merkitystä kenties molempien, mutta varmasti nuoren miehen elämään

Nuorimies on ulkona kavereiden kanssa tanssisali Lutakon edustalla ja odottaa, että keikkapaikan ovet aukeaisivat. Viimein hitaasti alkaa jono liikkua ja pikkuhiljaa pääsee tarinamme sankari sisälle lämmittelemään. Keikkaan on vielä hetki, joten nuorimies ostaa kaveriensa kanssa t-paidat paita myyjältä ja vetää sen päällensä. Pian keikka alkaa, ja vaikka nuorimies ei olekaan kauaa ollut CMX:n fani osaa hän jo nyt kappaleet ulkoa ja ääni käheänä laulaa jokaisessa kappaleessa mukana. Lutakossa on infernaalisen kuuma ja kostea. Kitaravalli lyö vasten korvia. Tunnelmaa ei voi sanoin kuvata, vaan se olisi pitänyt kokea paikan päällä. Tuolle nuorelle miehelle tämä on hänen ensimmäinen live-keikka ja jättää unohtumattomat muistot.

10-vuotta myöhemmin jälleen kirpeässä syyssäässä tarinamme sankari ei enää niin nuori vaan jo elämää kokenut aikuinen, jonottaa jälleen CMX:n keikalle. Kaupunkina tällä kertaa Kuopio. Kun keikka alkaa, mies tajuaa ympyrän sulkeutuneen. Hänelle illan keikka on jotain aivan erityistä. Hän yksin miettii elämäänsä ja nauttii musiikista, kuinka se tavallaan kiidättää hänet kymmenen vuoden päähän menneisyyteen. Paljon on muuttunut, enää ei ole tuo ensirakkaus nupullaan vaan kymmenessä vuodessa siitä kehittyi kaunis kukka, joka kuitenkin tämän syksyn saapuessa lakastui. Mies itkee keikalla useasti liikuttuneena niin musiikista kuin muistoistaan. Lopulta hän pääsee liikuttuneena kotiin, jossa hän itkee suihkussa jalat rintaa vasten puristettuina pitkän tovin. Ei hän itke surusta tai menetyksestä, ei myöskään onnesta tai ilosta. Hänen vain täytyy purkaa tuo tunnelataus, jonka tämän illan tapahtumat aiheuttivat. Kymmenen vuotta elämää niin paljon koettuja asioita. Jaettuja iloja ja suruja. Yhteisiä hetkiä.

Onneksi tarinamme sankarilla on hyviä ystäviä, edelleen tuo tyttö pohjoisesta, joka nykyään kyllä elelee jopa etelämmässä kuin tarinan sankari. Uusi ystävä, jonka sattuman oikku heitti sankarin elämään. Eräs ystävä jolla itselläänkin on vaikeat ajat, mutta joka sai tällä viikolla iloisia uutisia. Neljättä ystävää sankari ei ole voinut auttaa vaikka hän sitä saattaisi kaivata. Sankari itkee myös heidän vuokseen. Ollen kiitollinen ja paljon velkaa heille. Samalla toivoen, että olisi pystynyt tuomaan iloa ja ajatuksia heidän arkensa iloksi ja surujensa poistamiseksi. Jakaen mielessään heidän tämän hetkiset ilot ja surut. Toivoen kaikkea parasta heille, mitä ikinä tulevaisuus heidän eteensä heittää.

Sankari toivoo myös hyvää ensirakkaalleen, joka tällä hetkellä on kaukana poissa. Toivoen, että hänen elämänsäkin hymyilee tulevaisuudessa, vaikka heidän yhteinen rakkauden kukkansa pääsikin maailman myrskyissä lakastumaan. Toivoen, että he voisivat olla kuitenkin ystäviä aina. Sillä mikään mahti maailmassa ei voi pyyhkiä pois niitä koettuja hetkiä ja niitä kaikkia vuosia, jotka he toisiaan rakastivat.

Kirjeitä Iwo Jimalta

Tänään oli taas töissä päivä, kun ei suju mikään. Melkoisen turhauttavaa huomata, että oot tehnyt 2 viikkoa duunia ja sitten kuitenkin yksi pienen pieni virhe aiheuttaa lähes kokonaan tuon työn epäonnistumisen. Vielä, kun tietää, että tuo virhe on löydettävä ja korjattava, joka ei tänään onnistunut millään. Joskus ei vaan suju niin ei suju.

No loppujen lopuksi päivä taitaa kääntyä plussan puolelle. Hemmottelin itseäni ostamalla uuden paksun ja pehmeän kylpytakin vanhan virttyneen korvaajaksi. Nyt onkin mukava kirjoitella blogia, kuunnella hyvää musiikkia ja nauttia teestä suihkun jälkeen kääriytyneenä pehmeään kylpytakkiin. Toisaalta tiedän paljon epämukavampia tapoja viettää iltaa ennen nukkumaan menoa.

Epämukavuudesta onkin hyvä siirtyä tönköllä aasinsillalla illan elokuvan ruotimiseen. Kirjeitä Iwo Jimalta oli aivan loistava kuvaus toisaalta ihmisistä sodan keskellä, mutta myös sodan turhuudesta ja siitä, kuinka paljon on uhrattu sotien eteen tälläkin pienellä pallolla. No toisaalta ei voida sanoa, että maailman sodat olisivat olleet turhia, tai tarpeettomia, mutta kyllä niistä pitäisi ottaa opiksi ja yrittää välttää vastaavat selkkaukset. Toisaalta 2. Maailmansodan jälkeen on kuitenkin ollut jatkuvasti selkkauksia tai sotia ympäri maailmaa. Tälläkin hetkellä Irak, Israel ja Gazan alue, Afrikan jatkuvat selkkaukset... lista tuntuu loputtomalta. Toisaalta jokaiseen selkkaukseen ja sotatilaan on varmasti moniakin hyviä syitä molemmilla osapuolilla, mutta helpottavatko ne järkisyyt niiden tuskaa, jotka ovat menettäneet läheisensä tai niitä, jotka ovat rampautuneet loppuelämäkseen. No leffaan kuitenkin takaisin, tuppaa ajatukset kääntymään ihan muihin asioihin näin iltaisella. Kertomus oli siis japanilaisten puolelta kuvattuna Iwo Jiman taistelu, jossa selkeästi alivoimaiset japanilaiset, yrittävät pitää Iwo Jiman saaren, jottei Yhdysvallat saisi sillanpääasemaan läheltä Japanin pääsaaria. Elokuva oli brutaali kuvaus sodasta, jossa ei turhaan siloteltu sodan raakuutta ja väkivaltaa.  Eastwood oli kuvannut kuitenkin ihmisen todella kauniisti ja koskettavasti sodan keskellä.

Elokuvassa myös kuvattiin, kuinka osa japanilaisten sotilaista ja komentajista tappoivat itsensä saadakseen tappion kärsittyään kunniakkaan kuoleman. Toisaalta elokuvan päähenkilö ei tätä tehnyt vaan piti lupauksensa lähes toivottomassa tilanteessa, jonka oli antanut syntymättömälle lapselleen, että isä tulee takaisin.

Voidaankin kysyä japanilaisen kulttuurin valossa, oliko päähenkilö siis pelkuri, joka ei tappanut itseään kunniakkaasti epäonnistuttuaan puolustamaan pyhää Japanin maaperää, vai aidosti rohkea, joka piti lupauksensa ja taisteli eloonjäämisensä puolesta, jotta näkisi perheensä vielä.

Välillä tuntuu, että maailman on sairas paikka, jossa pitää vain yrittää tulla toimeen ja löytää oma pieni palasensa kauneutta ja pitää siitä kiinni. Ja senkään takia ei pitäisi murjottaa pikkuasioista, kuten huonosti menneestä työpäivästä. Niitä tulee ja menee, seuravana päivänä on jo paljon parempi. Ja ei tuo palanen kauneutta ainakaan murjottamalla löydy.

Tiistain tiimellyksessä

Petteri Sariolan debyytti Silence! on aivan uskomaton levy, suurin osa kappaleista on ainoastaan soitettu akustisella kitaralla. Silti mukaan on saatu perkussiot ja bassoa. Sariola on kehittänyt tapping tekniikasta vielä pidemmälle menevän Slam tekniikan, jolla hän taikoo akustisesta kitarasta esiin aivan uskomattoman äänimaailman. Silti tuo levy on helposti lähestyttävä ja todella mukaansa tempaava, sitä huomaa itsensä taputtavan jalkaa ja nytkyvänsä musiikin tahtiin ja se ei voi koskaan olla huono asia.

Muutenkin tämä ilta on mennyt musiikkia kuunnellessa ja fiilistellessä. Sariolan levyn lisäksi posti toi kaksi XL:n loistavaa levyä, jotka tosin odottavat vuoroaan päästä levylautaselle. Silence on ottanut jo 3 soittokerran putkeen. Tosin nyt, kun on aika, voisi oikeasti ottaa myös CMX:n talvikuninkaan kuunteluun. Saisi vähän tuntumaa tuohon uutukaiseen, ennen perjantain keikkaa. Tosin lippua ei vielä ole ostettuna, mutta kaippa sitä ovelta vielä saa niitä. No pitää mennä ainakin kokeilemaan.

Niin kuin arvelin, niin äiti alkaa käydä rasittavaksi. Ihan kuin mulle nyt pitäisi soittaa joka päivä ja kysyä, että olenhan mä nyt varmasti kunnossa ja mitäs mulle nyt kuuluu. Ei se ero kuitenkaan maailmanloppu ole. Ei kuitenkaan viitsi alkaa ärisee sille puhelimessa, kun hyvää se vaan tarkoitta, mutta vois kyllä antaa mun olla. Muuten onkin mennyt tämä viikko vallan mainioista, toisaalta Entinen on ulkomailla tekemässä tutkimusta, Neiti A:n kanssa on asiat selvitelty ja kenties ensi viikolle olisi teehetki tarjolla toisen mukavalta tuntuvan nuoren naisen kanssa. Tästä nyt sitten enemmän jos asiat realisoituvat ja oikeasti tapahtuu jotain blogittamisen arvoista. Joten pysykää kanavalla. Kuitenkin pointti oli siinä, että alan nyt olla mukavasti saamassa kiinni tästä omasta elämästä ja muutenkin otetta taas tähän hetkeen.

Nyt alkaa myös tuo kilojen pudotus saamaan tuulta siipiensä alle, tänään en syönyt kotona kuin salaattia ja tuli käytyä pelailemassa sählyä työkavereiden kanssa. Huomenna taas olisi treeni peli salibandy joukkueen kanssa ja sunnuntaina olisi eka turnaus, mutta jotain pitäisi keksiä pohkeille, jotka taas haluaa alkaa jumittelemaan. Voisi hakea vaikka magnesium kuurin apteekista ja venytellä tuossa huomenna ja torstaina. Jos vaikka torstaina olisi mukava ilma niin voisi ennen venyttelyä heittää pienen lenkin kävellen.

Shoppailua ja valitusta

Selvisi syy Neiti A:n nihkeään suhtautumiseen, en vissiin vaan koskettanut sitä ja se ei halua viedä juttua sen pidemmälle. Eipä sille mahda mitään, ja kuten jo mainittua, niin en ole varma olisinko itsekkään ollut ihan vielä valmis suhteeseen ja antamaan niin paljoa suhteelle, että se olisi toiminut. Kuitenkin mukavaa kokemusta tuli hankittua treffirintamalta ja tästä on hyvä jatkaa.

Muutenkin elämä alkaa olla siedettävää, tosin kämppää pitäisi varmaan alkaa sisustamaan jollakin tavalla, Makuuhuoneessa on enää sänky, joten kenties jotain verhoja ja mattoja ja yöpöytää voisi harkita. Tosin sängynkin voisi vaihtaa jo pikkuhiljaa. Samoin olohuoneessa voisi tehdä pientä ilmeen piristystä vaikka uudella sohvalla.

Itseäni sain laitettua kuntoon, löytämällä 3:t housut ja mukavia neuleita lauantaina kaupungilta. On mukavaa käydä kaupassa, jossa myyjä osaa ja haluaa palvella. On ilo sovittaa housuja, jotka myyjä on valinnut arvioimalla, mikä malli ja koko on hyvä. Tästä monessa kaupassa voisi ottaa mallia. Kuinka palvella niin, ettei se ole tyrkyttämistä ja siten, että asiakas viihtyy, ja jos joku vaate ei sovi, niin siitä voi sanoa. No tämä palvelu alttius toi tuohon vaateliikkeeseen 250 euroa rahaa ja minulle kasan vaatteita. Tosin sattui samalla päivälle huonompikin kokemus, jossa myyjillä oli tärkeämpää vaihtaa perjantain kuulumisia keskenään, kuin palvella asiakasta, tosin kerta löysin hyvät housut, en voinut täysin boikotoida kauppaa. Toisaalta mikä siinä on, ettei raha kelpaa, jotenkin varsinkin vanhemmat myyjät palvelevat mielummin oman ikäistä asiakaskuntaa, kuin tämmöistä pitkätukkahippiä. Luulisi, että on aivan sama kuka sen rahan tuo kassaan. Välillä kyllä teen tosiaan sitä, että kerta ei myyjiä huvita palvella, niin minua ei huvita käyttää kyseisen kaupan palveluita ja äänestän jaloillani menemällä myymälään, jossa löytyy palvelualttiutta. Ja hassua on se, että parhaiten minua on palvelleet ulkomaalaisperäiset myyjät. He eivät puhu välttämättä hyvää suomea, mutta asenne on positiivinen ja iloinen. Heille on myös ollut tärkeää asiakkaan tyytyväisyys, eikä se, että saadaan mahdollisimman paljon myytyä. Kuitenkin, se että asiakas on vielä kotona tyytyväinen ostamiinsa tuotteisiin, ratkaisee ainakin minun tapauksessa, miten kyseistä liikettä / myyjää arvostan. Toki on hyviä syntyperäisiä suomalaisia myyjiäkin, mutta tuntuu, että yleensä ei joko osata palvella, tai sitten kehutaan esim kuinka hyvin housut istuu, vaikka melkein sokeakin näkee, ettei ne housut istu. Voisivat miettiä sitä, että ei se asiakas tyhmä ole. Tai no ainakaan minä en mene myyjien lirkutteluihin, kuinka ah niin ihanasti jokin vaatekappale muka sopii mulle varsinkin jos väri on totaalisen väärä tai istuvuus on perseestä.

No kaippa tämä avautuminen saa riittää, mutta kuitenkin toivoisin myyjiltä kahta asiaa palvelualttiutta ilman tyrkyttämistä ja rehellisyyttä. Kaksi hyvinkin pientä asiaa, jotka toisivat kaupalle paljonkin myyntiä. Samoin olen huomannut, että pienissä putiikeissa ja liikkeissä palvelu on toisella asteella, varsinkin jos itse putiikin omistaja on myymässä. Kai se on niin, kun tietää, että omista taidoista ja omasta palvelusta se liikevaihto tulee, niin siinä on enemmän motivaatiota kohdata asiakas kuin jos olet vain palkollisena.

Harmaa lauantai, vaatii harmaata musiikkia

Procession moves on, the shouting is over
Praise to the glory of loved ones now gone
Talking aloud as they sit round their table
Scattering flowers washed down by the rain
Stood by the gate at the foot of the garden
Watching them pass like clouds in the sky
Try to cry out in the heat of the moment
Possessed by the fury that burns from inside

Cry like a child, though these years make me older
With children, my time is so wastefully spent
Burden to keep, though their inner communion
Accept like a curse, an unlucky deal
Played by the gate at the foot of the garden
My view stretches out from the fence to the wall
No words could explain, no actions determine
Just watching the trees and the leaves as they fall
-The Eternal, Joy Division

Tuossa kappaleessa on jotain vangitsevan kaunista surumielisyyttä. Varsinkin, kun yhtälöön lisätään aivan uskomaton äänimaailma ja Ian Curtisin hypnoottinen lauluääni. Joy Divisionin Closer albumi oli tämän päivän löytö kaupungilta. Jotenkin kaikessa karuudessaan ja lohduttomuudessaan sopivaa musiikkia tähän lauantai iltaan. Harmaa päivä vaatii rinnalleen harmaata musiikkia. Tänään saimme muutettua suurin piirtein kaikki Entisen loput tavarat. Neiti A:n tapauksesta olen pihalla. Oli eilen hieman naheat treffit. Tänäänkin Neiti A tuntuu olevan kovin etäinen. No kai nuo asiat selviää ajallaan. En itsekkään kenties olisi valmis uuteen suhteeseen, joten on ihan hyväkin ottaa asioihin ja miettiä omaa eloansa. Toisaalta olisi kiva tietää, mikä toista vaivaa ja miksi on etäinen.

Vihdoin ja viimein sain myös rohkaistua mieleni ja kerrottua porukoille meidän erosta. Olen kyllä hieman yllättynyt kuinka rennosti ja hyvin äiti tuon eron otti, samoin kuin isäpuoleni. Tosin isoveli ei päässyt yllättämään. Toisaalta nyt periaatteessa pääsee pikkuhiljaa rakentelemaan omaa elämäänsä ja miettimään mitä sitä oikein nyt aikoo.

Tällä hetkellä tuon ylläkin mainitun The Eternal biisin basso hakkaa korviini, kuin jonkun sydämen lyönnit ja jotenkin voin kuvitella millaisesta puutarhasta tuossa lauletaan. Ja kuinka olen itse käyttänyt omaa aikaani täällä. Olenko tuhlannut sitä turhaan vai, onko kaikella tekemisellä ja olemisella kuitenkin se jokin tarkoitus. Toisaalta mikä on meidän tarkoitus täällä. Synnytään, lisäännytään ja kuollaan. Samalla pyritään nauttimaan tästä olosta, joka välillä on mukavaa, välillä siedettävää ja välillä sietämätöntä. Sietämättömistä jaksoista kyllä selviää aina ja yleensä elämä on ihan siedettävää. Nyt on vain jotenkin tarve pidemmällä mukavalle jaksolle, mutta katsotaan miten tässä taas käy. Pitänee saada taas elämä siedettäväksi ja sitten pikkuhiljaa mukavaksi.

musiikkia ja sukupuoli-identiteettiä

Maailman voi valloittaa jos huvittaa
Vaan onnen saa jos uskaltaa
Rakastaa
-Tuomari Nurmio, Suuri Peto

Tullut kuunneltua paljonkin YUP:tä ja heillä on myös loistava versio Tuomari Nurmion Suuri Peto kappaleesta. Jotenkin kuvaava tuo kertosäe. Muutenkin YUP:n ja Martikaisen biiseissä on paljon asioita ja ajatuksia, jotka kiehtovat minua ja joita olen itsekin pyöritellyt. Esimerkiksi Mitä minä todella sanoin –kappale on loistava niin sanomaltaan kuin musiikillisesti. Kuinka hyvätkin opit voidaan kääntämään pyhittämään mitä vain.

Ja väkiviinapullosta nousee kylähullu, koeputkikansalta kysellen:
"Missä on pohjoinen zen? Kadotimmeko me sen?
Oi vastatkaa, minä tiedä en"
-YUP - Pohjoinen Zen

Niinpä niin, mitä on pohjoinen Zen, saammeko mielenrauhaa ainoastaan perjantaina tai lauantaina alkoholin voimalla. Eikö sitä voisi tavoitella muillakin tavoilla? Olemmeko koeputkikansaa, jolla ei ole oikeastaan muutakaan tapaa löytää mielenrauhaa. Uskonto on jäänyt nyky-yhteiskunnassa taka-alalle. Suurin osa suomalaisista on tapa kristittyjä, jotka eivät oikeastaan häitä ja hautajaisia lukuun ottamatta ammenna kirkosta mitään. Mitä on tullut tilalle? Töitä tehdään 8-16 sitten harrastuksia tai kodin hoitoa ja samaa uudelleen seuraavana päivänä. Minulle mielenrauhaa tuo hiljentyminen ja asioiden purkaminen. Toisaalta jokapäiväistä helpotusta antaa musiikki.

Meni turvallinen tiistaipäivä, tuiki tavallinen keskiviikko, tuttu torstaikin
Taisi mennä koko viikko sitä samaa taas: rauha maass'
Mä kävelen kadulla niin kuin nyt kadulla kävellään, kun sitten nään tään ilmestyksen:
Ensi silmäyksen myötä kädet täyteen työtä tässä 'rakkaudessa', nähkääs
Meni muutamia viikkoja lisää
Hurman hetkillä hulluus marssi sisään, ja kysyy: "onkos täällä rakastavaisia?
Mä taisin tulla oikeaan paikkaan"
Ja niinpä nyt sinä saat minut kiehumaan, minä saan sinut kiehumaan
Mutta yhdessä asutamme maan, jonka nimenä rakkaus on
- YUP - Rakkaus on pesti hulluuteen

Nyt, kun olen kiusannut lukijoita tyhjänpäiväisellä jorinalla musiikista, niin voin paljastaa, että treffit menivät hyvin. Mukavaa oli ainakin minun näkökannalta. Toivottavasti samanlaiset fiilikset jäivät myös vastapuolelle. Keskustelu sujui luontevasti ja suuteleminen on kivaa. En kuitenkaan tiedä vielä tuleeko tuosta mitä. Sillä kuitenkin Neiti A:ta tulee epäreilusti verrattua Entiseen. Tosin tuo tapahtuu täysin alitajuisesti, ja kai se on niin, että ensi rakkaus on aina se, mihin muita tulee verrattua. Tosin pitää yrittää tuosta päästä eroon ja ottaa ihmiset, myös tässä tapauksessa omina itsenään ja katsoa mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Välillä tulee tehtyä hassuja testejä: http://www.transtukipiste.fi/ sukupuolitestissä sain sitten tulokseksi, että olen nainen. Mitäköhän tuostakin pitäisi ajatella. Tosin kysymysten asettelu tuntui siltä, että osittain tulosta peilaa myös elämänkatsomukseni ja se miten suhtaudun asioihin, vai johtuuko tapani suhtautua siitä, että olen feminiini. Toisaalta en kyllä koskaan ole pitänyt itseäni minään maskuliinisena äijänä. Ja ei se ole ihan niin justiinsa. Tuo kyllä selittää sen, miksi pidän naisista kavereina ja ystävinä enemmän kuin miehistä. Jotenkin naisten kanssa on kiva jutella ja pohtia kaikkea.

Jään nyt siis miettimään sukupuolirooleja ja odottamaan seuraavia treffejä.

Treffit iiik!

Eipä siinä kauaa mennyt, että onnistuin järjestämään itseni treffien tapaiseen tilanteeseen. Asiat vaan johtaa toiseen ja sitten sitä huomaa sopineensa kahvittelutreffit. Perhosia on vatsassa ja jännittää, että miten nuo mahtaa mennä. Mitäs jos munaan koko jutun, tai jos tyttö haluaakin olla vaan kaveri? No toisaalta turha näitä on murehtia, sen näkee sitten ja jos ei natsaa niin ei natsaa. Onpahan edes uskallettu ja käyty treffeillä.

Rupeaa pikkuhiljaa selkeytymään muutenkin ajatukset ja tunteet. Tosin tämä kenties orastava suhde tulee ehkä hieman liian aikaiseen. En oikein osaa suhtautua siihen, mutta kai tuo Neiti A osaa nähdä minun kannalta asiat, jos alan jarruttelemaan. Toivotaan ainakin niin, jos ei, niin sitten ei. Sitten jatketaan eteenpäin. Tällä viikolla sitten Entinen muuttaa pois ”nurkista pyörimästä” ja pikkuhiljaa saan ero jutut hoidettua kuntoon ja aloittamaan sitten kunnolla sinkkuelämää.

Kieltämättä on mukava tunne, kun on perhosia vatsassa ja odottaa treffejä. Tosin en kuitenkaan tiedä mitä odottaa. Ajatukset pyörivät Neiti A:ssa ja odottaa yhteisiä mesehetkiä ja odottaa keskiviikkoa. Tiedän kuulostavani teiniltä, ja malttamattomalta, mutta minkäs ihminen itselleen voi.