Ajatuksia junassa

Taas kerran olen junassa matkustamassa pisteestä a pisteeseen b. Tällä kertaa Kööpenhaminan lentokentältä Ronnebyhyn. Viikonloppu on taas ohitse ja kuten aina se livahti aivan liian nopeaan. 

Neiti R:n leikkaus meni hyvin ja toipuminenkin on sujunut mallikkaasti, joten siltä osin voi huokaista helpotuksesta. Onni onnettomuudessa oli se, että olin tämän viikonlopun Kuopiossa, niin pystyin hoivaamaan neiti R:ää ja koiria. Muutenkin viikonloppu meni rauhaisissa merkeissä Neiti R:n luona ollessa. 

Tässä suhteessa on ihanaa ja meitä molempia kummastuttava asia se, että toisen kanssa on niin helppo ja luonteva olla. Olemme kuitenkin tunteneet vajaan 3kk ja nähneet yhteensä 4 viikonloppuna. Silti tuntuu kuin olisimme tunteneet pidempään ja tuntisimme toisemme paremmin. Toisaalta siitä syystä kerta kerran jälkeen tuntuu raastavammalta ja ikävämmältä lähteä pois toisen luota. Sydän pakahtuu ja haluaisi jäädä toisen luokse jo elämään sitä arkea ja normaalia elämää. 5 viikkoa sitä olisi vielä kärsittävänä. Siihenkin väliin vielä ehtii onneksi vielä yhden viikonlopun käymään Suomessa. Joten odotus ei ole aivan niin pitkä. 

Eilinen ilta oli ihana. Vaikka ilmassa oli eron haikeutta tai ehkäpä juuri siksi, sängyssä juttelimme kaikenlaisia juttuja ja nauroimme ja kikatimme väsyneinä. Vaikka molemmat tiesivät, että aamulla on aikainen herätys ja minun täytyy lähteä kohti Ruotsia, niin emme halunneet käydä nukkumaan. Juttelimme niitä näitä ja olimme onnellisia siinä hetkessä toinen vierellä. Jotain semmoista, jota voi vaalia ja hoivata erillään olo hetket. Muisto jonka avulla voi kuvitella toisen lähelle, kun puhutaan puhelimessa tai höpötetään mesellä. 

Juna tuntuu jotenkin sopivalle paikalle miettiä tämän hetkistä tilannetta. Tammikuussa sitä mietti, mihin sitä olisi menossa ja missä sitä haluaa viettää elämäänsä. Nyt ei oikeastaan enää noita mietteitä edes ole. Odottaa vain tulevaisuutta Neiti R:n kanssa. Silloin mietti, sulkevatko valinnat joita teen tiettyjä ovia lopullisesti ja jotkin mahdollisuudet jää käyttämättä. Puntaroin ja pohdin ja olin ahdistunut mitä oikeastaan haluankaan elämältä. No nyt on tavallaan noita päätöksiä tehty osittain huomaamatta ja sattuman oikusta. Varmasti joitain ovia sulkeutui, mutta ne, jotka avautuivat, tuntuvat oikeilta ja lupaavilta. Katsotaan mitä nyt näiden valintojen ja päätösten kautta syntyy. Kaikki on taas tapahtunut hyvinkin monen pienen sattuman kautta. Jotenkin kai se voisi olla lannistavaakin ajatella kuinka vähän sitä voikaan itse vaikuttaa siihen mitä tapahtuu ja mitä elämä heittää eteen. Toki silloin jos elämä heittää kaksi ihmistä yhteen ystävinä tai rakastavaisina niin siihen suhteeseen ja sen syvenemiseen tai katkeamiseen suurin vaikuttaja onkin sitten taas itse toisen kanssa. Sattuman oikusta siis elämä heittää kaksi ihmistä risteykseen ja siitä sitten yhdessä voi jatkaa tietä eteenpäin. Toki tiellä tulee vastaan risteyksiä ja mutkia, mutta olkoon sanat ja teot kartta ja kompassi, joka ohjaa ihmisiä niiden risteyksien läpi samaan suuntaan.

Tietenkin osansa tässä näyttelee rakastuminen ja sen aiheuttamat tunteet. Toisaalta miksi pitäisi aina ajatella asiat loppuun asti. Joskus sitä voi vaan antaa vallan sydämelle ja elää tässä hetkessä odottaen mitä tuleva tuo tullessaan. Eihän sitä tiedä kuinka kestävä tämäkään suhde on tai mitä se tuo tullessaan, mutta tuntemukset ja väreilyt ovat hyvät. Jotenkin kaikki on vaan toiminut tähän asti niin hyvin yhteen. Välillä tuntuu, että hieman liiankin hyvin. Alkaa etsimällä etsiä sitä piikkiä, joka jokaisessa ruusussa on. Ei uskalla aivan täysin luottaa ja antaa mennä.