Rooleja

Ruotsissa oleminen on tehnyt kieltämättä hyvää minulle. Olen alkanut kuntoilemaan ja tekemään oikeasti jotain kuntoni eteen. Sikäli hassua on se, että kerta rikoin hiukka polveani viikonloppuna enkä päässyt alkuviikosta juoksemaan, niin kaipasin sitä. No torstain pikku lenkki osoitti, että polvi kestää kyllä juoksemisen ja tänään kymmenen kilometriä olikin oikein mukavaa. 

Ruotsissa oleminen on kyllä tehnyt hyvää muutoinkin kuin fyysisesti. Pikku hiljaa alan taas nähdä joitain suuntaviivoja mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Toisaalta olen kyllä jatkuvasti matkalla kohti risteystä, mutta minulla on selkeitä suuntaviivoja tai tienviittoja. Tosin pitää katsella ja tutkiskella, mitä nuo tienviitat kertovat. Vielä ei näe selvästi mitä niissä lukee ja karttakin on vielä hukassa. Ehkäpä tämä juuri alkanut kuukausi tuo vastauksia kysymyksiin. Pitää vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja miettiä asioita. Lisäksi pääsiäisenä olen menossa käymään kotona ja odotan kovasti sitä, että pääsen Entisen kanssa keskustelemaan ja juttelemaan asioista. Puhuimme entisen kanssa perjantaina puhelimessa ja Entinenkin odottaa sitä, että näkee taas minua ja pääsee purkamaan sydäntään. On jotenkin huojentavaa huomata, että en ole yksin tilanteessa, jossa tulevaisuus on hämäränpeitossa. Sen takia onkin rikkaus, että minulla on Entinen jolle voi kertoa asioita ja tietää, että hän on rehellinen minulle vastauksissaan. Tosin en ole kyllä yksin muutenkaan. Kiitos siis muillekin, jotka jaksavat kuunnella minun hassutuksia ja angstailuani. Yritän parhaani olla yhtä hyvä ystävä teille. Kiitos myös niille, jotka tulevat päivä toisen jälkeen lukemaan blogia ja saavat ilmeisesti jotain irti minun ajatuksista ja höpinöistä. Toivottavasti olette viihtyneet matkalla Hipin sielunmaisemassa. Toivottavasti matkasta tulee vielä pitkä joka täynnä yllätyksiä sekä sattumia. 

Edellinen blogi merkintä kirvoitti ajatuksia siitä, että on hassua, että teen asioita vain rikkoakseni rajoja, enkä niinkään itseni takia. Ehkäpä kirjoitin asian hieman mustavalkoisesti, mutta on tuossa huomiossa totuuden siemen. Pitkän aikaan elin elämääni miellyttääkseni toisia. Vanhempiani, Entistä, koulussa olin sellainen kuin minun oletettiin olevan. En oikein koskaan ollut täysin oma itseni. No Entinen tuon kyllä huomasi ja siitä käytiin keskusteluja ja loppujen lopuksi hän oli harvoja ihmisiä jonka seurassa voin olla täysin oma itseni miettimättä sitä mitä toinen haluaa ja miten voisin häntä miellyttää. Kummallista kyllä nykyisin on toinenkin ihminen, jonka seurassa voin vapaasti vain olla sellainen kuin olen, kiitos siis siitä sinulle.

Muutoin vieläkin huomaan olevani välillä se toinen Hippi, ehkä en enää sellainen, joka yrittää miellyttää kaikkia, mutta ihminen, joka astuu tiettyyn rooliin ja toimii sen mukaisesti. Tuo rajojen rikkominen ja kyseenalaistaminen on osa tuota roolia. Tosin teen kyllä asioita myös itselleni, mutta se oma itse on kuitenkin hieman kadoksissa. En tiedä onko näissä ajatuksissa mitään järkeä, mutta on olemassa kaksi tai jopa useampi minä. Niiden kanssa pitää vain yrittää tulla toimeen ja kenties pikkuhiljaa tuoda enemmän sitä aitoa ja yksityistä minää siihen julkiseen minään. Kuitenkin uskon, että kaikilla meillä on omat roolimme jotka tuomme esiin eri tilanteissa. Kuinka paljon nuo roolit sitten eroavat toisistaan muilla ihmisillä? Tuohon kysymykseen on varmaan yhtä monta vastausta kuin on vastaajiakin. On aivan normaalia, että astumme tiettyyn rooliin samalla, kun astumme työpaikalle. Samoin kuin silloin kun astumme vanhempiemme luokse. Ei siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä, mutta välillä mietin, että miksi noiden roolien ja naamioiden pitää olla olemassa ja olenko välillä vienyt ne liian pitkälle. Voisinko olla enemmän tällainen kuin olen kirjoittaessani blogia ja niiden muutaman ihmisen kanssa? Vai miksi pidän näitä rooleja ja miksi joka kerta astun samaan rooliin, enkä olekaan se sama ihminen?