Ajatuksia sattumista ja elämästä

Joskus ihan arkiset askareet ovat niitä, joita kaipaa elämäänsä. Eilen nautin siitä, että sain pyykätä itse ensimmäistä kertaa kuukauteen ja tänään taasen kokkailusta omassa keittiössä. Ruotsissa tosiaan olen vihdoin saanut kämpän, pitkästä aikaa kimppakämppä jonkun kanssa, mutta ainakaan vielä ei ole mitään ristiriitoja tai ärtymyksiä tullut puoleen tai toiseen. Meillä tosin on suhteellisen sama elämänrytmi, niin tuskin ongelmia tuleekaan. 

Kummasti tässä tällä viikolla on piristynyt ja saanut ajettua edellisviikkojen masennuksen pois, toisaalta välillä olo on hieman nuutunut ja apaattinen, mutta toisaalta se on ihan normaalia, kun teemme täällä kuitenkin suhteellisen pitkiä päiviä. Juokseminen kuitenkin tuntuu auttavan jaksamiseen ja yksin juostessa saa jollain tasolla myös päätään selvitettyä ja ajateltua kaikkea maan ja taivaan väliltä. Tosin valitettavasti ajatukset turhan usein pyörivät koko 10 km ajan työasioissa ja muutenkin hyvin arkisissa mietteissä. Tai sitten työkaverin kanssa juostessa keskustelemme henkeviä töistä, mistäpä muustakaan sitä kaksi insinööriä juttelisivat keskenään.  

En oikein osaa sanoa, onko tästä kuntoilusta ja syömisen tarkkailusta ollut kuinka paljon hyötyä, mutta ainakin minusta tuntuu, että jotain olisi tapahtunut tuossa keskivartalon tietämillä. Pitäisiköhän ostaa mittanauha vaikkei vaakaa ostaisikaan. Se ainakin olisi helppo kuljettaa takaisin kotiin täältä. Toisaalta kyllä uskon, että pikkuhiljaa ne tulokset alkavat oikeasti näkyä ja tuntua. Vaikka tietysti tietää, ettei niitä tuloksia kovin nopeasti voi tulla, niin silti jotenkin malttamattomasti odottaa, että milloin nuo housut tipahtaa päältä ja vyötä täytyy alkaa kiristämään. 

Tänään iski töissä jossain vaiheessa haikeus, tunne siitä, että kuinka ihanaa sitä olisikaan jos olisi joku josta pitää kiinni. Don Huonojen biisin mukaan. En oikein tiedä mistä tuo ajatus ja haikeus tuli. Se vain otti minut valtaansa ja hetken aikaa vain tuijottelin ulos ikkunasta. Toisaalta olen tällä hetkellä onnellinen ja iloinen siitä, että ei ole ketään, ketä ikävöidä Suomessa. Toisaalta taas olisi se mukavaa kuitenkin. Olisi, joku jonka luokse mennä käymään ja kenelle soittaa iltaisin puhelu ja varmistaa, että toinen pärjää ja, että kaikki on hyvin. Toisaalta olen kyllä vakuuttunut, että joskus jostain joku sellainen vielä minunkin eteeni tupsahtaa. Pitää vaan pitää silmät auki ja korvat kuulolla.  

Jotenkin tämä täällä olo on kyllä selkeyttänyt joitain asioita. Ainakin sen, että en oikeastaan enää mieti Neiti T:tä. Nyt vaan näkee asian selkeästi, että elämme niin kovin erilaisissa maailmoissa, että tuskin siitä olisi tullut kuitenkaan mitään. Toisaalta ei sitä koskaan tiedä mitä sitä tapahtuu vielä. Elämä yleensä on täynnä yllätyksiä. 

Elämän yllätyksellisyys toi mieleeni sen, kuinka jotkin asiat ovat hyvinkin pienestä kiinni. Kuinka jotkin asiat vain tuntuvat tapahtuvan ja sattuvan, vaikka loppujen lopuksi kaikki on lähtenyt käyntiin kuitenkin jo kauan sitten ja niin monet asiat ovat vaikuttaneet siihen mitä tapahtuu tässä ja nyt. Tietyllä tapaa ajatusleikkejä, siitä mikä on johtanut mihinkin, on mukava käydä, mutta pian huomaakin, että syy-seuraussuhteet ovat todella monimutkaisia. Esimerkiksi vaikka se, että tapaa jonkun ihmisen juttelee sille ja muodostaa siteen on kuitenkin seurausta jostain monta vuotta sitten käynnistyneestä tapahtumaketjusta, kuten siitä mitä joskus teininä päätti, että lähtee opiskelemaan ja minne. Pikku hiljaa sitten elämä heittelee sinne tänne, ja löytää itsensä paikasta ja ajasta, jossa tuo toinenkin ihminen on. Tämä tietenkin oli vasta tapahtumaketjun toinen puoli. Myös toista ihmistä ovat elämän tuulet ja virtaukset riepotelleet ja kuljettaneet kohti sitä tilannetta. 

Tuollaiset ajatelmat saavat välillä kyllä pään pyörälle ja miettimään, kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni. Kuinka sitä sattuukaan tekemään joskus sen päätöksen ja teon, joka muuttaakin koko loppuelämän. Näitä päätöksiä kuitenkin jokainen meistä tekee, joka päivä. Tietenkin, jotkin päätökset ovat suurempia ja vaikuttavat elämään enemmän kuin toiset, mutta silti pienet päätöksetkin ovat merkityksellisiä. Toisaalta tämä myös johtaa pohdintaan siitä, että onko meillä todella vapaa tahto, vai ohjaako meidän päätöksiä ja ajatuksia jokin, olkoon se sitten vaistot ja tarpeet tai korkeampi voima. Jos siis laitettaisiin kaksi hippiä täsmälleen samanlaisiin tilanteisiin, siis täysin identtisiin tilanteisiin aivokemiaa myöten, tekisivätkö nämä hipit saman päätöksen ja kenties olisiko se sama päätös johon itse päädyin joskus kauan sitten. Jos näin on niin voidaanko puhua vapaasta tahdosta vai olemmeko vain meidän geeniemme ja ympäristön orjia. Olemme oppineet tietyt toimintamallit ja niiden perusteella toimimme. Toisaalta onko taas maailmassa niin paljon pieniä juttuja ja pieniä sattumanvaraisia tapahtumia, että oikeasti voidaan puhua siitä, että kaikki on kuitenkin meistä itsestämme kiinni ja meillä on vapaa tahto päättää, mitä tältä elämältä haluamme. 

Toisaalta kenties se, että mietin mitä elämältä haluan, on niin iso päätös tai paremminkin rypäs päätöksiä, että pelkään tehdä niitä. Tavallaan esimerkiksi se, että jos päädyn jättämään Kuopion taakseni avaa uusia mahdollisuuksia ja ovia, mutta sulkee myös ovia takanani. 

Kun olit sanonut mitä sanoit
Kuulin tuhannen oven
Varjoisilla käytävillä vääjäämättä sulkeutuvan.
Kun olit sanonut mitä sanoit
Näin risteytyväin teiden mutkiin
Lakastuvan tuhannen tienviitan.
  -Taivaanääreläiset/A.W.Yrjänä

Jotenkin nuo rivit kuvastavat tunnetta, joka minulla on. Miten voin päättää asioista, jotka vaikuttavat niin moneen asiaan ja ihmiseen. Toisaalta sama vaikutus on päättämättä jättämisellä. Lisäksi kuitenkin rinnassa kalvaa epävarmuus siitä, että mikä on se oikea päätös, mitä tietä pitäisi lähteä kulkemaan. Toisaalta halusin tai en, niin kuitenkin tien risteys lähenee jatkuvasti ja jokin tie on vain valittava. Elämä on siitä julma, että paikalleen ei voi jäädä. Elämä vain jatkaa väsymättä eteenpäin ja riepottaa kulkijaa mukanaan.